Ihmisarvo?

Pääsin työni äärellä miettimään ihmisarvoa ja sen kokemista, kun työnantajani Sininauhaliitto järjesti meille kehittämispäivät. Alkusysäyksen antoi johtajamme Aarne Kiviniemen näyttämä video, Does Appearance Change How People Are Treated?

Toivon, että meistä jokainen on sitä mieltä, että ihmisarvo kuuluu ihan kaikille. Ihmisarvo on kuitenkin vahvasti subjektiivinen kokemus ja siksi olisi hyvä pysähtyä miettimään, miten me tahallisesti tai tahattomasti riistämme ihmisiltä kokemuksen omasta ihmisarvostaan. Jos et aluksi katsonut videota, nyt se kannattaa katsoa, sillä siinä näkyy, kuinka helposti voimme mitätöidä toisen ihmisen.

Kuinka moni ihminen nyky-Suomessa hukkaa oman kokemuksen arvokkuudestaan kaiken kiireen, byrokratian ja kohtaamattomuuden takia? Jos autetuksi tuleminen alkaa yhä useammin siitä, että arvioidaan, onko autettava "avun arvoinen", kuka loppujen lopuksi on riittävän arvokas? Miten ihmiset kykenevät olemaan aktiivisia ja auttamaan itseään, jos heille syntyy vahva kokemus siitä, etteivät he ole minkään arvoisia?

Tutkimuspäällikkömme Pekka Lund esitti myös huomion siitä, että meillä on olemassa kansanosa, jolla ei ole koskaan ollut minkäänlaista kokemusta siitä, että he ovat arvokkaita. Miten näiden ihmisten kanssa pitäisi työskennellä? Kuinka voidaan auttaa ihmistä näkemään oma arvonsa, vai onko se edes mahdollista?

Kun teemme työtä lähtien kaikkien ihmisarvon kunnioittamisesta, mitä se käytännössä tarkoittaa tekoina? Millaisia ovat arjen ihmisarvoteot? Millä lailla toimimme niin, että tuemme ihmisten kokemusta siitä, että heillä on ihmisarvo?

Kuka olen? Mihin kuulun?

Moni/multikulttuurisuus on ollut paljon esillä viime aikoina. Päätin sivuta aihetta, kun sivusilmällä huomasin puhetta siitä, että multikulttuurisuus on epäonnistunut monessa Euroopan maassa, koska ihmiset eivät suostu luopumaan identiteetistään tai heidän identiteettiään tuetaan liikaa. Tähän liittyy sanonta "maassa maan tavalla". Hieman tekopyhää on se, että kun puhumme monikulttuurisuudesta tai maahanmuuttajista, emme toki yleensä tarkoita kaikkia maahanmuuttajia, vain pakolaisia, turvapaikan hakijoita, paremman elintason perässä tulleita, ei länsimaalaisia ihmisiä.

Kuuntelin Hanna Arendtin esseen We refugees , jossa hän peilaa omaa ja muiden juutalaisten kokemuksia pakolaisuudesta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Kannattaa uhrata hetki esseen kuuntelemiselle.

Identiteetti on meille kaikille tärkeä asia. Useimmiten emme edes ajattele sitä, se muokkautuu elämän varrella. Maahanmuuttajista varsinkin pakolaiset törmäävät siihen, että heidän on  pakko jollain lailla muokata identiteettiään uudenlaiseksi. Kun joudut jättämään kotisi, sukusi, ystäväsi, omaisuutesi ja myös oman historiasi ja jaetut muistot taaksesi, kuka oikein olet? Mihin kuulut?

Ehkä ongelma ei olekaan se, että Suomeen turvaan tulleet pitävät liian tiukasti identiteetistään kiinni. Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyvin sopeutuvaisia, sillä selviydymme tiukoissakin tilanteissa. Kuinka monet Suomeen tulevat yrittävät nimenomaan parhaansa mukaan sopeutua, tulla suomalaisiksi? Kun kaiken sen stressin keskellä, mitä muuttaminen yleensä ihan maailman toiselle laidalle aiheuttaa, yrität opetella suomenkieltä, sopeutua ihan uudenlaiseen elämään, muuttua suomalaiseksi ja silti törmäät siihen, että sinun käsketään mennä takaisin sinne, mistä tulitkin, on enemmän ihmeellistä, että ihmiset jatkavat yrittämistä. Puhumattakaan heistä, jotka ovat syntyneet Suomessa, eivätkä tiedä muuta kotimaata kuin Suomen, kuinka loukkaavaa voi olla se, että aina kysytään "mistä olet kotoisin"?

Ääriliikkeet syntyvät usein epäkohdista, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Ääriliikkeisiin on helppo värvätä ihmisiä, jotka eivät oikein tiedä keitä ovat ja mihin kuuluvat. Eikä tämä ilmiö rajoitu vain maahanmuuttajiin, esimerkiksi koulussa pitkään kiusaamisen kohteeksi joutuvat saattavat toimia aivan samalla lailla. Jatkuvasti toistuva hylkäämisen kokemus synnyttää pahimmillaan vihaa ja väkivaltaa. Varsinkin, kun mitään mitä teet, ei saa muita hyväksymään sinua joukkoonsa.

Voin toki olla aivan väärässäkin. Silti me "kantaväestö" voisimme hieman tutkiskella omia asenteitamme, omia tapojamme kohdata ihmisiä, omia vaatimuksiamme siitä, millaisia Suomeen tulevien pitäisi olla. Tutustutaan erilaisiin ihmisiin, kuunnellaan heitä. Opitaan toisiltamme.

Kuka olet? Mihin kuulut?

Toinen raportti Espanjasta

Hola! Tervehdys taas Torreviejasta, jonne pääsiäinen toi rannantäydeltä lapsiperheitä. On ollut hauskaa seurata perheiden elämää ja lasten touhuja. Perheidensä mukana rannalle saapuneet alakouluikäiset pojat kerääntyivät nopeasti yhteen ja muodostivat jalkopallojoukkueet, ja monia kertoja pallo eksyi  auringonpalvojien sekaan. Minäkin sain pallosta osuman muutamia kertoja, ja aina yhtä kohteliaasti ja anteeksi pyydellen se loikittiin varjojen välistä hakemaan takaisin.  Kukaan ei närkästynyt saamistaan osumista. "De nada" eli "ei se mitään" oli reaktio poikien anteeksipyyntöihin. Perheitä edusti usein kolme sukupolvea, ja poikkeuksetta isoisälle tai isoäidille järjestettiin paras paikka varjon alla, ja hänen hyvinvoinnistaan huolehdittiin koko perheen voimalla. Lapset olivat kuitenkin kaiken keskipiste. Heitä ihasteltiin ja hyväiltiin, ja pienimmät kulkivat sylistä syliin. Jatkuva puheensorina täytti rannan, jossa vietettiin aikaa aamusta iltaan. Siellä syötiin ja pelattiin korttia. Kiinalaiset hierojat sekä afrikkalaiset kellojen ja aurinkolasien kauppiaat ynnä muut kaupustelijat tarjosivat kovaäänisesti tuotteitaan. Aurinko paistoi ja katusoittajien sävelet leijailivat kaiken yllä. Lomatunnelma oli täydellinen.
Espanjassa kouluaika on sama kaikkialla, eli vuodesta toiseen lomat ja muut menot voidaan  suunnitella pitkäksi aikaa etukäteen. Koulut alkavat joka päivä yhdeksältä ja päättyvät kahdelta.  Esikouluun mennään kolmivuotiaana ja varsinainen alakoulu alkaa, kun lapset ovat kuusivuotiaita. Se kestää kuusi vuotta. Koko esi- ja alakouluajan lapset saatetaan aamuisin kouluun tai koulubussiin, jossa erityinen henkilö ottaa heidät vastaan ja vastaa heistä koulumatkalla.  Lasta ei koskaan luovuteta kenellekään muulle kuin ennalta sovitulle  noutajalle, joten 12:en ikävuoteen asti lapset ovat käytännössä aina aikuisten valvonnassa.
Iltapäivän lapset viettävät - jos molemmat vanhemmat ovat töissä - joko isovanhempiensa valvonnassa tai heillä on hoitaja. Kouluaika on muuttunut vasta viimevuosina eurooppalaiseen tapaan yhtäjaksoiseksi, sillä keskipäivän siestasta on ollut vaikea luopua. Joissakin kaupungeissa se toimii yhä. Monet kaupat ovat kiinni siestan aikana ja virastot suljettuina, mutta ehkäpä siinäkin eurooppalaistutaan. Vahinko, sillä minusta on hauskaa seurata kaupungin vilkasta iltaelämää, kun kaupat ja virastot ovat myöhään auki,  ja ravintolat, jotka levittäytyvät kadulle, niin että jalankulkijat puikkelehtivat pöytien välistä, tuntuvat olevan aina täynnä asiakkaita, ruokailevia perheitä ja jalkapallofaneja. Kaikkien täytyy saada äänensä kuuluvaksi ja asiansa hoidettua, joten meteliä riittää. Usein perheet lapsineen ovat syömässä vielä yhdeltätoista illalla, kun lapset ovat päättäneet leikkinsä kirkko- ynnä muissa puistoissa ja kotipihoilla  iltahämärässä katulamppujen himmeässä valossa. Joskus olen istahtanut penkille katselemaan, kuinka he potkivat palloa tai juoksevat kilpaa tai kiipeilevät telineissä, aina aikuisten valvonnassa. 
Yläkoulu kestää neljä vuotta, ja tässä vaiheessa lapset voivat kulkea jo itsenäisesti ilman saattajaa. Yliopisto-opintoihin tähtäävä lukio on kaksivuotinen, mutta sitä suositumpia ovat toisen asteen opinnot, joita löytyy runsaasti. Yliopistot ovat tunnettuja omista erityisaloistaan. Murcian yliopisto esimerkiksi  tunnetaan hyvästä lakimies-koulutuksesta ja Alicanten yliopistossa valmistuu päteviä sosiaalialan työntekijöitä. Haastattelemani Esperanza, joka aloitti koulupolkunsa Suomessa, opiskelee Alicanten yliopistossa sosiaalialaa. Hauskan kahvihetken ajan hän kertoili minulle kokemuksiaan koulunkäynnistä niin Suomessa kuin Espanjassakin. Eloisa iloinen tyttö tuntuu viihtyneen hyvin niin siellä kuin täälläkin, ja tulin taas ajatelleeksi, kuinka onnekasta on jos on hyvä itsetunto ja että sen tulisi olla tärkein kasvatustavoitteemme. Ihastuttava ja itseensä luottava Esperanza harrastaa soutua ja on joukkuineen saavuttanut hopeaa maailmanmestaruuskisoissa.
Esperanzan äiti on suomalainen ja isä espanjalainen. Hän on perheen skrapabulla, syntynyt Suomessa ja asunut siellä myös lapsuutensa. Hän kertoo jo Suomessa ymmärtäneensä jonkin verran espanjaa, mutta että kotikieli siellä oli suomi. 
-Mikä on mielestäsi huomattavin ero suomalaisten ja espanjalaisten koululaisten välillä? kysyn, ja Esperanza vastaa:
-Minusta tuntuu, että espanjalaisilla on huomattavasti parempi itsetunto kuin suomalaisilla.
-Entä mistä uskot sen johtuvan? kysyn.
-No kun täällä lapsia kehutaan koko ajan. Lapset myös huomataan kaikkialla. Jos esimerkiksi tapaat kadulla perheen, jolla on vaikka pari lasta mukanaan, tervehdit aina ensin lapsia ja sanot heille jotakin kivaa ja vasta sitten aikuisia. Suomessa lapsia ei usein edes huomata. Esimerkiksi eilen kuulin meidän kadulla, kun eräs nainen puhutteli yhtä noin 13-vuotiasta poikaa ja sanoi panneensa merkille, että tällä kadulla asuu vain kauniita lapsia, mutta että "sinä se olet se kaikkein komein". Kaikki  ihmiset sanovat lapsille kauniita asioita ja siksi kai heistä kasvaa iloisempia ja rohkeampia kuin suomalaislapsista. Lisäksi he saavat kauemmin kasvaa pieninä ja hoivattuina. Lapsuus on pitempi.
Tätä todisti hyvin tapahtuma, jota seurasin rantakahvilassa. Kaksi noin 12-vuotiasta tyttöä käveli kadulla juhlamekoissaan - olihan pääsiäinen - työntäen nukenvaunuja. Vaunuissa oli vauvanuket, ja vaikka en ymmärtänyt mitään heidän keskustelustaan, päättelin heidän ilmeistään, että pikkuäidit juttelivat vauva-asioita. Samanikäiset tytöt Suomessa usein jo meikkaavat, lähettävät viestejä puhelimillaan ja pukeutuvat seksikkäästi teinityttöjen tapaan.
-Entä koulussa? Kehutaanko sielläkin?
-Joo, mutta kuri on paljon kovempi kuin Suomessa. Suomessa aloitin tarhassa, jossa kävin myös eskarin. Koska olin kiltti ja sopeutuvainen tyttö, kysyi ope vanhemmiltani, voisinko olla luokassa, jossa on myös kehitysvammaisia. Haluttiin että joukossa olisi myös niin sanottuja normaaleja lapsia. Minusta ryhmä oli ihan kiva, eikä kenessään ollut mitään ihmeellistä. Olin esimerkiksi kaveri yhden pojan kanssa, joka oli kai ihan kuuro. Opin lukemaan vasta tokalla, mutta siihen ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota eikä se ollut minulle mikään ongelma. Kolmannella vaihdoin koulua, kun tiesimme, että tulemme muuttamaan Espanjaan. Uudessa koulussani sain espanjankielen opetusta. Minusta koulussa oli mukavaa. Opettajaa nimitettiin etunimellä ja hän keitteli itselleen teetä tuntien aikana. Luokassa oli vähän hälinää, mutta kukaan ei varmaankaan kiusannut ketään. Sieltä oli kyllä aikamoinen shokki siirtyä espanjalaiseen kouluun. Ensinnäkin oli tietenkin kielikysymys. Minulta meni vuosi, ennen kuin opin puhumaan kunnolla espanjaa. Aluksi kaikki olivat kiinnostuneita minusta, kun olin uusi, mutta pian minuun totuttiin. Sitten olin aika yksinäinen. En saanut koskaan puheenvuoroa, kun kaikki puhuivat yhtaikaa ja kovalla äänellä. Kuri oli tosi kova. Miesopettaja, jota piti senioritella, ei sallinut minkäänlaista ääntä luokassa. Niinpä välitunnit olivatkin sitten vauhdikkaita ja kovaäänisiä. Espanjalaisilla kun on ihan erilainen temperamentti kuin suomalaisilla.                                                                                                                                         Ennen oli koulussa kovia rangaistuksia, Esperanza jatkaa. Enää ei kuitenkaan saa lyödä tai muuta sellaista, mutta mun poikaystäväni kertoi, että hänellä on vieläkin trauma yhdestä rangaistuksesta koulussa. Hän ei ollut tehnyt matematiikan läksyä ja opettaja kutsui hänet taululle. Sitten aina kun hän teki virheen, opettaja pani hänen selkäänsä repun, ja näin jatkui kunnes hän oli lyyhistynyt reppupinon alle.
Yliopisto-opinnoistaan Esperanza on hyvin innostunut. Missä hän tulevaisuudessa työskentelee, on vielä auki. Töitä riittää sosiaalialalla niin Suomessa, Espanjassa kuin esimerkiksi Meksikossakin, jossa hän on viettänyt jo vuoden ja jonne hän saattaa valmistuttuaan suunnata. Rohkealla, itseensä luottavalla ja iloisella tytöllä on valinnanvaraa. Eli hyvät vanhemmat, isovanhemmat, tädit ja sedät! Rohkaiskaa, kannustakaa, kehukaa ja kiittäkää lapsia ja nuoria missä heitä kohtaattekin. Varmasti pojan, joka sai vieraalta tädiltä kuulla olevansa kadun kauniista lapsista se kaikkein komein, oli helppo hymyillä, ja Eino Leinon sanoin: "Hymy jo puoli on hyvettä..."

Raportti Espanjasta

Hola! Tervehdys tällä haavaa varsin viileältä Costa Blancalta, Torreviejasta!! Viivyn täällä jo toista kertaa normaalia lomailua pitempään, eli kaksi kuukautta. Vuosi sitten vietin tässä kaupungissa kevätkuukaudet ja -  ihastuin, kotiuduin. "Kuin valtava vanhainkoti", sanoivat 13-vuotiaat lastenlapseni, pojat, joiden viikon visiitti  luonani oli supertimea (vrt. superfood), ja oikeassa pojat ovat. Tämä kaupunki on Madridin eläkeläisten suosiossa, varmaankin lähinnä siitä syystä, että Maailman terveysjärjestö on valinnut tämän yhdeksi terveellisimmästä alueista koko maailmassa. Olen kuullut jopa että se olisi toiseksi terveellisin. Erityisesti astmaatikkojen on täällä helppo hengittää ja ilmasto sopii hyvin myös reumaatikoille. Euroopan suurimmat suolajärvet, joista jo satoja vuosia on rahdattu suolaa kaikkialle maailmassa, pitävät sään hyvänä - ainakin 300 aurinkoista päivää vuodessa, ja jotta suola - sitä on korkeita vuoria - pysyisi puhtaana, ei seudulla ole minkäänlaista raskasteollisuutta. Eli ilmasto suosii, ja ranta, joka on vuokrahuoneistoni kuten satojen muidenkin huoneistojen lähituntumassa, on useita kertoja palkittu - kuulopuhetta mutta uskottavaa - Espanjan siisteimpänä ja puhtaimpana. Joka aamu rantaa puhdistetaan niin että kun noin kymmenen aikaan aamulla auringonpalvojat saapuvat paikalle tuoleineen ja varjoineen, on hiekka kuin kultaa.

Omalla kohdallani kaupungin terveysvaikutukset näkyivät selvästi, vaikka mitään varsinaista terveydellistä ongelmaa en podekaan. Kävin palattuani Suomeen varmuuden vuoksi  verikokeissa ja ilostuin, sillä jopa kolestetrooliarvoni oli tasan neljä, eikä se lääkärin mukaan voisi olla ideaalimpi, ja ilman lääkkeitä siis. Aikaisempi arvoni oli 5,6, mikä on kuulemma liian korkea, kun kyseessä on riskisuku. Tähän vaikutti varmasti myös Välimeren maiden tunnetusti terveellinen ruoka, ihanat paikalliset hedelmät ja vihannekset, kala ja vuohenmaito, johon minun oli ensin kuitenkin vähän totuteltava.

Ikinä en kuvitellut, että joskus haluaisin viettää kevään ja syksyn - marja- ja sienisesongin päätyttyä - Espanjassa. Nyt se on kuitenkin tavoitteeni, sillä suurperheen äitinä, isoäitinä, olen kotona aina "myrskyn silmässä". Huolehdin kuin Niskavuoren vanha emäntä koko klaanini hyvinvoinnista - tietenkin lähinnä teoriassa. Täällä olen huomannut, kuinka totta on sanonta "poissa silmistä, poissa mielestä" - ei  tietenkään niin että rakastaisin yhtään vähemmän. Kotona olin aina valmiusasemissa ryntäämään paikalle jos uskoin minua tarvittavan, ja kuvittelin, että minua todellakin jatkuvasti tarvitaan. Täällä olen huomannut, että koko klaani selviytyy erinomaisesti ilman minua. Sitäpaitsi on valtavan hauskaa, kun perheenjäsenet ja ystävät ilahduttavat visiiteillään, todellista laatuaikaa. Kolmen huoneen asunnossani on hyvin tilaa. Asunnon vuokraaminen, ostaminen myös, on edullista. Madridilaiset viettävät täällä lähinnä kesälomansa, jolloin suomalaiset taas haluavat olla kotona,  ja tietenkin on myös asuntosijoittajia, jotka vuokraavat huoneistoja pysyvästi. Monet suomalaiset vuokraavatkin asunnon koko vuodeksi ja myös omistusasunto on usealla.  Vakituisesti täällä asuu noin 1100 suomalaista. Jokasunnuntaisessa jazz-konsertissa istuin viimeksi pöydässä, jossa eräs suomalainen, jo vuosia Torreviejassa asunut herttainen rouva, kertoi, että verojen maksaminen Espanjaan on säästänyt heidän perheelleen pitkän pennin ja että elämä on tullut muutenkin huomattavasti  halvemmaksi kuin Suomessa.  "Ja mikä parasta" - hän sanoi, "ihmiset ovat täällä paljon mukavampia, myös suomalaiset". Kuitenkin - missä vain suomalaiset kokoontuvat - raikuvat laulut suloisesta Suomestamme, jota armaampaa ei löydy mistään! Jos taas haluaa verrytellä englannin-, ranskan-, italian- tai saksankielen taitojaan, se on täällä hyvin mahdollista, sillä Torreviejassa puhutaan noin 60 kieltä.

Torreviejassa kaikki kadut johtavat meren rantaan tai ovat sen suuntaisia. Siinä on yksi syistä, että kaupunki tuntuu turvallisen kotoisalta. Olen patologinen eksyjä, mutta täällä on lähes mahdotonta ajautua pahasti harhaan. Tietenkin olen pyörinyt välillä ihmeissäni sinne tänne, mutta kysyminen ystävällisiltä espanjalaisilta on hauskaa, ja aloittelevana kielen opiskelijana on mukavaa testata taitojaan. Olen jo  tottunut espanjalaisten kovaääniseen keskusteluun, joka alkaa aamulla ja jatkuu tauotta myöhään yöhön. Kuulen sitä auringon suunnassa olevalta parvekkeeltani, sillä ensimmäisessä kerroksessa olevan asuntoni alapuolella on kodikas, espanjalaisten suosima ravintola. Ymmärrän sanan sieltä, toisen täältä, sillä espanjalaisten puhe on melkoista tykitystä, ja kun monta Serranon perhettä on kokoontunut lastensa seurassa ilta-aterialle, meteli on uskomaton. Minulla on vähän alentunut kuulo - ehkä opettajan työni on edesauttanut sen syntyyn, eikä liene ihme, että täälläkin on paljon huonokuuloisia.

Kaupunki ei parhaalla tahdollakaan ole kaunis kuten läheiset Alicante, Kartagena tai Murcia, joissa voi ihastella vanhoja historiallisia rakennuksia. Se tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 1829 ja rakennettiin vauhdilla uudelleen. Jäljellä on vain pari vanhaa kohdetta kuten kaupungin arabialaisvaikutteinen Casino-ravintola. Monet rakennukset ovat jääneet rahanpuutteen vuoksi kesken ja rapisevat nyt silmissä suoden suojaa kodittomille. Heitä varten ihmiset kasaavat vanhoja vaatteitaan ja esineitään roskalaatikoiden viereen, josta ne katoavat lähes samantien. Muutama jo tutuksi tullut kerjäläinen istuu rannalla tai ruokakaupan ovella. Varaan taskuuni aina kaikki ruskeat kolikot. jotta voin painaa edes pienen tervehdyksen ojennettuun käteen.

Olen käynyt muutamia kertoja tanssimassa. Täällä on keskiviikkoisin suomalaisten tanssi-ilta, jonka myös monet espanjalaiset miehet ovat löytäneet. Suomalainen lavatanssimusiikki soi ja niin vanhat kuin uudetkin pariskunnat tanssivat hartaasti kaksi tuntia. Iltayhdeksältä tulee orkesteri ja espanjalainen musiikki. Samassa tahti onkin jo täysin toinen ja lattia täynnä vauhdikasta lantion pyöritystä. 80 vuotta täyttäneitä tanssijoita on useita, mitä on lähes mahdotonta uskoa. Nuoria on joukossa myös, eikä iällä todellakaan näytä olevan suurta merkitystä. Se näkyy myös aamuisin rannalla, jossa Punaisen ristin kouluttama don Javier on vuosikausia ohjannut tunnin kestävän voimistelutunnin pallonheittoineen. Itse hän on varsinainen jonglööri, ja omatkin taitoni ovat vähitellen kehittyneet  kerrassaan mainiosti. Javier tarjosi viime viikolla koko porukalle - sillä kertaa noin 20 henkeä -  kahvia ja croisantin 79-vuotis-syntymäpäivänsä kunniaksi. Olen jumpasta innoissani, sillä vaikka alkuun se näytti minusta mummourheilulta, olen jo huomannut, kuinka tehokas ja hyvää tekevä se on. Jumppa alkaa aamuisin yhdeksältä, mutta ennen sitä kävelen kaukana häämöttävän aallonmurtajan päähän, kaikkiaan noin viisi kilometriä, ja nautin samalla meren värien vaihtelusta, auringonnoususta, tuulesta ja tyynestä, kissoista ja koirista, kaikesta. Kävelyä ja jumppaa en koskaan jättäisi väliin. Ne ovat elämäni ensimmäiset rutiinit, ja niitä odotin koko talven hartaasti kotona Suomessa. Minut tunnetaan täällä muuten nimellä Sini, sillä Eija tarkoittaa espanjaksi äännettynä naispuolista hän-sanaa, mikä tuntui aluksi siltä kuin kaikki puhuisivat minusta. Nimeni on Eija Sinikka, joten päätin ottaa käyttöön lyhenteen Sini. Nimi on tärkeä, sillä aamujumpassa heitämme viimeiseksi palloa vimmatusti kutsuen toisiamme nimeltä: Damiano, Dolores, Jovanna, Benito, Lolly jne..

Täällä toimii aktiivinen Suomi-seura. Seuran tiloissa on erinomainen kirjasto, ja seura järjestää myös monenlaisia kulttuuritapahtumia. Kerrassaan mainio on suomalaisen seurakunnan kirkkokuoro, jonka hiljattain järjestämä konsertti hämmästytti monipuolisuudellaan ja tasokkuudellaan. Suomalaiset osaavat laulaa. Sen kuulee jokatorstaisessa karaokeillassa, jossa myös tanssitaan, ja monissa yhteislaulutilaisuuksissa. Eikä kouluaikojen ujostelusta näy merkkiäkään. Monet miehet laulavat todella komeasti.

Suomalaiset eläkeläiset tuntuvat elävän täällä aktiivista ja luovaa elämää. Taidekerho Suomi-seuran puitteissa synnyttää uusia harrastajia, myös monet ammattitaiteilijat työskentelevät täällä ja järjestävät näyttelyitä kesäisin kotimaassa. Itse olen huomannut, kuinka helppoa on keskittyä kirjallisiin töihin, kun ympärillä ei ole minkäänlaisia velvotteita. Kotona pitää aina tehdä ensin tuo ja sitten vielä tämäkin ennen kuin pääsee alkuun.

Katselen iltaisin televisiosta uutiset, joista en ymmärrä paljoakaan. Arvuuttelen kuvien perusteella, mistä on kyse. Tänään kuvassa vilahti Aleksander Stubb. Espanjan pankin konkurssi ja Tunisian järkyttävä terrori-isku, Putinin omituinen katoamistemppu ja sää, siinä viime aikoina tavoittamani uutiset. Kaikkea ei tosiaankaan ole edes tarpeen tietää ja tärkeimmät uutiset saan jumpan jälkeen suomalaisten (meitä on viisi) kahvipöydässä pähkinänkuoressa. Jalkapalloa tuleee televisiosta jatkuvasti. Kaikissa ravintoloissa on televisio auki, ja aina jalkapalloa istuu seuraamassa paikallinen miesporukka.

Koulu ja kasvatus kiinnostavat minua  tietenkin suuresti, ja ilokseni onnistuin tapaamaan tytön, joka on käynyt koulua sekä Suomessa että Espanjassa. Parikymppinen Esperanza aloitti koulun aikanaan Suomessa. Kun perhe, jossa isä on espanjalainen, muutti Torreviejaan, hän siirtyi viidennelle luokalle tavalliseen espanjalaiseen kouluun. Nyt hän opiskelee  Alicanten yliopistossa sosiaalikasvattajaksi.  Seuraavassa raportissani kerron hänen kokemuksistaan.

Sunshine PopUp Park

Kävin lauantaina katsomassa Hämeenlinnassa Sunshine PopUp Parkia, sisäpuistoa Linnan ostoskeskuksen tiloissa. Marraskuussa auennut uusi ostoskeskus tyhjensi Reskan varrella olleen Linnan. Ehkä onneksi tyhjensi, sillä ilman tyhjää tilaa emme ehkä saisi nauttia hienosta sisäpuistosta.

Puisto on hieno asia paristakin eri syystä. Idean takana on joukko nuoria, joka osoittaa, että meillä on upea nuori sukupolvi kasvamassa, kunhan aikuiset uskaltavat astua ulos "ei näin voi tehdä"- laatikoistaan ja tukea nuoria toteuttamaan ideoitaan. Toiseksi puiston eteen on tehty todella urakalla töitä ja se on osallistanut ja energisoinut sekä tekijöitä että kävijöitä.

Puisto on pullollaan ideoita, osa jo toteutettu, osa odottaa vuoroaan. Jokaisella on mahdollisuus osallistua, joko ideoimalla tai lähtemällä vapaaehtoiseksi puistotädiksi tai -sedäksi. Kävijöitä on riittänyt hienosti, ottaen huomioon, että puisto avattiin tammikuun puolivälissä.

Ihmisarvoministeriö antaa täyden tukensa ja isot aplodit kaikille puiston toteuttamiseen ja pyörittämiseen osallistuneille. Samalla kehotamme kaikkia hämeenlinnalaisia sekä siellä vierailevia piipahtamaan puistossa, joka on toistaiseksi auki helmikuun puoliväliin asti. Tämä on mielestämme juuri sellaista toimintaa, jota Suomessa kaivataan. Puistoon ovat kaikki tervetulleita, se lisää yhteisöllisyyttä ja yhdessä toimimista ja tarjoaa oleskelutilan myös niille, joilla ei ehkä ole varaa istua kahviloissa. Ja onhan puistossa jo vieraillut pääministerimmekin, mikset siis sinä?

Sunshine PopUp Park löytyy Facebookista ja Twitteristä (@SunshinePopUp). Toivottavasti tämä ei ole vain kuukauden kokeilu, toivottavasti jatkossakin löytyy sekä tekijöitä, tilaa että resursseja, että saamme jatkossakin nauttia sisäpuistosta Hämeenlinnassa.

Ps.

Ps2. Puisto sai juuri kaksi kuukautta lisäaikaa, nyt kerkiää vähän hitaammatkin paikalle!

Onnellisuudesta ja Taskuneuloosista

Osallistuin tammikuun alkupuolella Järvenpäässä järjestettyyn Taskuneuloosiin Lentävässä Lapasessa. Tapahtuman nimessä tasku viittasi alunperin Twitteriin, nykyään taskutapahtumiin voidaan kutsua kaikissa sosiaalisen median sovelluksissa. Neuloosi taas tuo yhteen käsitöistä innostuneet, monet osallistujista neulovat ja virkkaavat.

Taskuneuloosien jälkeen päällimmäinen tunteeni on aina ollut onnellisuus. Onnellisuus siitä, että saa tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttua. Onnellisuus siitä, että saa oppia uutta. Onnellisuus siitä, että saa tehdä juuri sellaisia käsitöitä kuin itse haluaa ja siitä, että voi jakaa tekemisen ideoita. Onnellisuus siitä, että löytyy aktiivisia ihmisiä, jotka järjestävät tällaisia tilaisuuksia. Onnellisuus yhdessäolemisesta ja kiireettömyydestä.

Ehdottomasti paras viime vuonna lukemani väitöskirja oli Liisa Hokkasen Autetuksi tuleminen. Väitöskirjassa Hokkanen käyttää sanaa onnellisuustasku. "Onnellisuustasku on paikka, jossa on helpompi hengittää kuin sitä ympäröivässä maailmassa. Se on ihmisten keskinäisen yhdessäolon paikka. Onnellisuustaskuja löytyy sieltä, missä jonkin sortin joukko ihmisiä jakaa keskenään asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä. Onnellisuustaskut ovat kestävän vapaaehtoisuuden varaan rakentuvia paikkoja, joissa osallistujien keskinäinen villi vapaaehtoisuus alkaa kukoistaa. Onnellisuustasku voi rakentaa osallistujille turvallisuutta tuovia raja-aitoja. Rajojen rakentaminen ei ole heikko asia; se on osa yhteisöjen ja ryhmien toiminnan logiikkaa. Taskun rajat eivät ole toiminnan rajoja vaan toiminta voi suuntautua vahvasti ulos taskusta – vaikkapa tiedottamisena tai vaikuttamisena."

Me tarvitsemme onnellisuustaskuja. Paikkoja, joissa voimme kokea olevamme turvassa muiden ihmisten kanssa. Paikkoja, jossa voimme olla oma itsemme. Paikkoja, jossa ei toviin ole kiire ja hoppu minnekään. Paikkoja, joista lähtiessämme, koemme olevamme elossa ja energisiä.

Mikä/missä on sinun onnellisuustaskusi?

Vieraskynä: Miksi kaikesta kiireestä, stressistä ja tilanteen mahdottomuudesta teet työtäsi?

Miksi kaikesta kiireestä, stressistä ja tilanteen mahdottomuudesta teet työtäsi? Mikä saa jaksamaan kaikesta huolimatta?

Sain nuo ylläolevat kysymykset ja pyynnön vastata näihin, kaikesta kuormituksesta huolimatta. Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin usein itsekin. Tällä hetkellä päällimmäisin tunne on se, että en tiedä. En tiedä, jaksanko, ja pystynkö tekemään työtä, joka kuormittaa liikaa, vie liian paljon ja antaa välillä niin kovin vähän, kiitosta nyt ainakaan, palkkatasosta puhumattakaan. Olen sellaisen pohdinnan äärellä, että pystynkö suoriutumaan riittävän hyvin työstä, jossa vaatimukset ja odotukset sekä aikarajat ovat korkealla mutta riittävä aika työtehtävien suorittamiseen on kortilla. Olen pohtinut paljon riittämättömyyden tunnetta ja sitä, pitääkö sosiaalityöntekijän kyynistyä suojellakseen itseään ja lisätäkseen jaksamistaan puurtaa mahdottoman tehtävän edessä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jaksammeko me, jotka teemme tätä työtä sydämellämme, kuten eräs asiakas minulle kauniisti antoi palautetta. Se, että tekee sydämellään, on empaattinen, toiset huomioiva ja asioita laajasti ajatteleva, on yksi kuormittava tekijä muiden ohella. Ajattelen että tiettyä herkkyyttä tarvitaan, kykyä ottaa toiset huomioon, kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää hänen näkökulmaansa. Se lisää ymmärrystä ja kykyä pohtia, mikä toimisi juuri tämän ihmisen, juuri tämän perheen kohdalla, ja mistä suunnasta ongelmia olisi hyvä lähteä ratkomaan. Se taas vaatii aikaa ja kohtaamista. Jota arjen todellisuudessa ei riittävästi ole. Ihan tavallisena työpäivänä joutuu tekemään lukemattomia valintoja: kenelle ehdin vastata, kenen puhelu ja viesti jää odottamaan, minkä sähköpostin ehdin lukea, kenelle laittaa viestiä, kenen asiaa lähteä hoitamaan yhteistyötahojen kanssa, mitä asioita viedä eteenpäin, mitkä voivat (?) jäädä odottamaan parempaa aikaa. Valintoja siitä, yritänkö tavata asiakkaita vai dokumentoida rästissä olevia kirjauksia ja asiakassuunnitelmia. Valintoja siitä, yritänkö saada päätöksiä ajan tasalle vai ottaa yhteyttä asiakaslistalla oleviin ihmisiin, joita en ole vielä ehtinyt tavata, joiden papereihin ja taustoihin en ole vielä ehtinyt perehtyä. Valintoja siitä, mennäkö koneelle vai tavatako työkaveri, jolla olisi asiaa. Pitääkö huoneen ovi auki, niin että sinne voi tulla asioita toimittamaan, vai pitääkö se kiinni, jolloin on paitsi huonosti tavoitettavissa, myös kärsiä hapenpuutteesta huonon sisäilman vuoksi. Ollako vai eikö olla, vastatako vai eikö vastata, ehtiäkö vai ei. Useimmiten päivät loppuvat kesken ja asiat jäävät roikkumaan. Mieli levottomana, ajatukset pyörien leimaan läpyskän ja kuittaan itseni ulos. Asiat eivät kuitenkaan vielä jää työpaikan seinien sisäpuolelle vaan kulkevat mukana työajan ulkopuolella. Autoa ajaessa, iltapalaa tehdessä, lenkillä käydessä asiakkaiden asiat tulevat mieleen. Mietin tulevia kohtaamisia, mikä olisi tarpeellista ja järkevää, mitä kenenkin kohdalla pitäisi tehdä. Usein muistan silloin asioita, joita olen unohtanut töissä laittaa ylös, to do- listaan joka on pitkä kuin nälkävuosi. Joskus herään aamuyöllä, enkä saa uudelleen unta, vaan joku asiakkaista nousee mieleen huolenaiheena. Olen ollut ennen tätä työtä iloinen siitä, että olen pystynyt rajaamaan työasiat työpaikalle, enkä ole murehtinut niitä vapaa- ajalla. Tässä lastensuojelun sosiaalityöntekijän työssä rajaaminen ei ole niin yksinkertaista, omia ajatuksia kun ei ole aina niin yksinkertaista kääntää off- asentoon. Tarvitaan jotain ihan muuta tekemistä ja ajateltavaa, että pääsee irtautumaan työajatuksista. Silti ne voivat tulla pyytämättä ja yllättäen kolkuttelemaan.

En tiedä, miksi ja miten jaksan tehdä tätä työtä. Ehkä siksi, että koen sen niin äärettömän tärkeäksi ja arvokkaaksi. Siksi että ihmisen kohtaaminen on asia, jota jaksan arvostaa ja kokea mielekkäänä. Ehkä siksi, että tätä työtä tekemällä voin omalta osaltani edes hitusen auttaa hankalassa elämäntilanteessa, monenlaisten murheiden painamia ihmisiä. Olla ihminen ihmiselle. Tukea, joskus lohduttaa. Ymmärtää ja olla kuulevana korvana, auttavana kätenä. Joskus jopa pystyä tarjoamaan tukitoimia, joista on konkreettista hyötyä ja apua. Koen vain, että keinomme ovat liian rajallisia, säästöpaineet liian suuria, työn rajaaminen liian kovalla kädellä tehtyä. Yhä uudelleen ja uudelleen toivon, että sosiaalityöntekijöillä olisi oikeasti mahdollisuus olla läsnä. Kuulla. Pohtia yhdessä ja miettiä mitkä olisivat juuri tälle lapselle, juuri tälle perheelle, juuri tässä elämäntilanteessa ja todellisuudessa toimivia tukimuotoja. Miten voisimme auttaa, jotta perheet voisivat paremmin, jotta lapset tulisivat kuulluiksi ja nähdyiksi. Jotta heikomman ääni erottuisi ja kuuluisi. Jotta inhimillisyys voittaisi.

Ehkä ne, ehkä juuri ne ovat niitä syitä, miksi yritän jaksaa tehdä tätä työtä, vaikka se välillä tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta, raskaalta ja uuvuttavalta. Silti pyydän: auttakaa, te ihmiset, joilla on voima ja valta päättää resursseista ja mitoituksista, päättää minne palkataan lisää väkeä ja minne ei, millaisia budjetteja tehdään, millaisia keinoja meillä on käytössämme, että te antaisitte meille mahdollisuuden tehdä työmme niin hyvin kuin mahdollista. Se on paitsi syvästi inhimillistä ja tärkeää, myös taloudellista: hyvinvointi tulee maksamaan kuitenkin kaikilla tavoin vähemmän kuin pahoinvointi. Antakaa meidän olla ihmisiä ihmisille, ja pysyä itsekin tuntevina, empaattisina ihmisinä, ei uupuneina ja kuormittuneina, kyynistyvinä, muihin töihin siirtyvinä luovuttajina.

Elina Seitz

Ihmisarvolla ja inhimillisyydellä on vanhentumispäivä?

Kävin viime viikolla tervehtimässä suvun vanhinta ja perhetuttua, molemmat asuvat hoivakodissa.  Suvun vanhimalla on yli 90-vuotiaana ilmeisen hyvä fyysinen terveys, mutta muisti pelaa vain yhä vanhempien asioiden kohdalla. Silti huomaan ajattelevani, että hän on onnekkaampi kuin ne, joilla pää vielä pelaa, mutta fyysinen kunto on niin huono, etteivät he enää pärjää kotona edes tuetusti.

Käyn aina kun mahdollista äitini kanssa tervehtimässä perhetuttuamme. Hän on ollut hyvin aktiivinen ja itsenäinen ihminen koko elämänsä. Nyt kun fyysinen kunto on heikennyt, hänkin on joutunut sen totuuden eteen, ettei pärjää enää kotona. Onneksi nykyään hoivakodeissakin ihmisillä on jo oma huone, se antaa edes pienen oman tilan. Se mikä hätkäytti minua oli, miten vierailumme päättyi. Olimme olleet tuttumme huoneessa noin tunnin ja siellä oli sinä aikana käynyt hoitaja tuomassa pyykkiä. Sisään tullessa oveen koputetiin ja odottiin, että lupa annettiin tulla sisään. Toisella kerralla hoitaja tuli huoneeseen, ilmoitti että on ruoka-aika, työnsi asukkaan pyörätuolilla ulos huoneesta ja huikkasi meille, että vie hänet pois hetkeksi. Ja jätti meidät istumaan hieman hölmistyneenä huoneeseen. Asukkaalle ei jäänyt mitään mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Hetken mietittyämme menimme ruokahuoneeseen kertomaan, että lähdemme jatkamaan matkaa. Siellä kaikki asukkaat istuivat pöydän ääressä, eikä ruokaa vielä näkynyt missään.

Jäin miettimään, että oliko ollut ihan mahdotonta huikata etukäteen meille, esimerkiksi että "tulen hakemaan rouva x:ää viiden minuutin päästä"? Miten ollaan päädytty tilanteeseen, jossa iäkkäät ihmiset ovat enemmän säilössä kuin että heillä olisi koti, jossa on tarjolla hoitoa? Olisiko todella vaikeaa tehdä käytännöistä ja arjesta sellaista myös hoivakodeissa, että asukkaat eivät tuntisi olevansa täysin vailla kontrollia omasta elämästään? Onko ihme, että ihmisillä on vahva halu näistä hoivakodeista pois, jos on tunne siitä, että on enemmän sairaalassa kuin omassa kodissa? Kun tieto siitä, ettei enää yksin pärjää kotona on todella vaikea ja ahdistava asia käsitellä, miksi ahdistusta pitää lisätä viemällä viimeisetkin mahdollisuuden minkäänlaiseen itsenäisyyteen pois?

Tämä esimerkkini saattaa tuntua pieneltä, mutta se ei ole suinkaan ainoa kertomus, jonka olen kuullut, eikä edes pahimmasta päästä. Suomessa on taastusti paljon hyviä hoivakoteja. Miten niissä toimitaan? Miten niissä saadaan ihmisille kokemus omasta kodista? Ehkä olisi aika alkaa puhua toimivista paikoista ja siitä mikä tekee niistä toimivia. Pelkkä epäkohdista valittaminen ei näytä tuottavan juuri mitään parannusta, ehkä tarvitsisimme esimerkkejä hyvästä iäkkäiden asumuspalvelusta, jotta voisimme vaatia samaa myös niille, jotka eivät ole olleet yhtä onnekkaita asumispaikkansa suhteen?

Lopuksi vetoan teihin kaikkiin: käykää katsomassa iäkkäitä sukulaisia ja tuttuja. Tunti omasta elämästä on todella ohikiitävä hetki, mutta se saattaa olla joskus hyvinkin yksinäisille iäkkäille ihmisille todella suuri ja elämänlaatua parantava asia.

Puheista tekoihin

Kukkahattutätiä on viimeisen kuukauden ajan vuoroin suututtanut, surettanut ja ärsyttänyt käynnissä oleva keskustelu koulukiusaamisesta. Vaikka on todella hienoa, että asiasta puhutaan, tuntuu silti, että myös jäädään puheen tasolle, ilman että mitään tapahtuu juuri siellä, missä lapset ja nuoret ovat pitkään jatkuneen kiusaamisen kohteena. Haluaisin nostaa esille muutaman asian, joita itse olen pohdiskellut.

Ensimmäinen on se, miten ihmeessä ryhmästä sulkemista ei mielletä kiusaamiseksi? Useammankin kerran olen törmännyt ajatteluun, että on kiusaamista ja sitten on ryhmästä ulossulkemista erikseen. Ominaisinta meille ihmisinä on sosiaalisuus, tarve kuulua ryhmään. Mielestäni on äärimmäisen raakaa kiusaamista, kun lapsi joutuu hylätyksi ja ulossuljetuksi jatkuvasti. Harva aikuinenkaan kestää ulossulkemista kovin kauaa, ja silti oletamme, että osa lapsista kestää sen jopa 9 vuoden ajan.

On aivan turhaa vedota siihen, että aikuiset eivät voi puuttua lasten ystävyyssuhteisiin. Kyllä voivat. Niihin puututaan luomalle sellainen kulttuuri, jossa ketään ei jätetä yksin.  Ja jos on lapsi, jolla on vaikeuksia luoda sosiaalisia suhteita, häntä autetaan siinä. Jos ei opettajien taidot siihen riitä, hankitaan apua jostain muualta. Lasta ei jätetä vuosikausiksi yksin, koska harvalla lapsella on mahdollisuus vaihtaa omasta tahdostaan koulua.

Toinen asia, joka aina häiritsee minua on se, että aikuiset koulussa sanovat, etteivät näe kiusaamista. Jos kukaan aikuinen ei havaitse vuosikausia jatkuvaa yhteen oppilaaseen kohdistuvaa kiusaamista, on kouluyhteisössä jotain vikaa. Joko siellä on liian vähän aikuisia, jolloin aikuisten aika ei riitä enää yhteisön tarkkailuun ja perässä pysymiseen siitä, mitä yhteisössä tapahtuu. Tai voi myös olla niin, että aikuiset eivät ole kyenneet luomaan sellaista luottamuksellista ja turvallista ilmapiiriä, jossa lapset todella uskaltavat tulla kertoamaan kiusaamisesta, saati että he uskoisivat, että aikuiset todella auttavat.

Kolmas asia. johon törmään jatkuvasti, on se, miten vähän apua on tarjolla kiusaamisen kohteena olleille koulussa tai koulun loputtua. Pahimmillaan oletetaan, että vuosikausien traumat katoavat savuna ilmaan, kun koulu loppuu. Olen kohdannut monia aikuisia, joista näkee ja kuulee sen, etteivät he ole päässeet koskaan puhumaan kiusaamisesta kenellekään. Olen myös pohtinut, kuinka moni näistä aikuisista diagnosoidaan myöhemmin esimerkiksi skitsofreenikoiksi, sen sijaan, että he saisivat apua trauman purkamiseen. Vuosiakausia pelon keskellä elänyt ei usein voi lopettaa pelkäämistä, vaikka järki kuinka sanoisi, ettei enää tarvitse pelätä.

Kaiken hälyn ja kiireen keskellä olisi olennaista kyetä pysähtymään ja kuuntelemaan niin lapsia kuin aikuisiakin. Sen sijaan, että heille tarjottaisiin avuksi fraaseja "älä välitä" tai "ole reipas", voisimme edes yrittää eläytyä siihen maailmaan ja kokemukseen maailmasta, joka heillä on. Pelokkuus ja epäluottamus maailmaa kohtaan on järkevää silloin, kun ei ole lainkaan kokemusta siitä, että joku olisi omalla puolella tai että joku puolustaisi ja suojelisi.

Kouluissa kyse on viihtymisen lisäksi vieläkin tärkeämmästä asiasta: oikeudesta fyysisesti ja psyykkisesti turvalliseen ympäristöön. On hämmästyttävää, kuinka moni rankastikin kiusattu on kyennyt opiskelemaan ja oppimaan kaiken pelon ja kauheuden keskellä. On myös ymmärrettävää, että osan energia riittää vain selviytymiseen, eikä lainkaan oppimiseen. Huomauttaisin myös siitä, että pelon keskellä ei elä vain kiusaamisen kohde, vaan usein myös ne, jotka avuttomina seuraavat kiusaamista sivusta.

Lopuksi: monissa kiusaamistapauksissa ei sana kiusaaminen todellakaan kerro siitä, mistä on kyse. Siksi mielestäni pitäisi alkaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Usein kyse on henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, joka ei muutu hyväksytyksi siksi, että tekijä on alaikäinen. On myös täysin tuulesta temmattu ajatus, ettei alle 15 vuotias ole millään lailla vastuussa tekemisistään. Vaikkei rikosoikeudellista vastuuta olekaan, aina on olemassa vahingonkorvausvelvollisuus, varsinkin silloin, kun teot ovat tahallisia ja vahingoittamistarkoituksessa tehtyjä.

Olisi jo korkea aika alkaa painottaa ystävällisyyden ja kuuntelemisen merkitystä. Ja siirtyä vain puhumisesta tekoihin. Pienetkin teot kun voivat muuttaa jonkun kanssaihmisen maailmaa merkittävästi.

Kukkahattutäti ajatuksia jakoi Katri

Välinpitämättömyys tappaa maailmassa eniten – vaikeneminen on välinpitämättömyyden rikostoveri

Maailman paha on olemassa; välitämme siitä tai emme. Meidän olemassaolomme ei ole enää riippuvainen siitä pystymmekö metsästämään riistaa tai viljelemään maata. Maailma on muuttunut hurjasti viime vuosikymmeninä. Köyhästä on tullut köyhempi kuin koskaan. Maalaiskulttuurissa asuessa ihminen pystyi tekemään omaksi hyväkseen sellaisia asioita kuten kalastamaan, metsästämään ja viljelemään. Tämän päivän köyhällä siihen ei ole mahdollisuutta. Köyhyydestä on kuitenkin tullut paljon enemmän kontrolloidumpaa kuin koskaan. Perustoimeentulosta on pystyttävä antamaan erilaisia selvityksiä runsaasti. Oma kohtalo on monen päättäjän käsissä. Välittääkö välittämisen ammattilainen?

Välittäminen on sitä, että haluaa vaikuttaa asioihin joita tekee. Usein katselemme suuria kokonaisuuksia, kun meidän pitäisi kohdistaa voimavaramme pieniin asioihin, niihin joita voimme tehdä. Meren pelastaminen lähtee liikkeelle vesipisarasta. Emme voi auttaa kokonaista merta, jos emme tee ratkaisua omalla kohdallamme. Olemme joko mukana välittämässä tai liitymme ryhmään, joka ei välitä. Pahinta on olla välittämättä ja vaieta.

Olen joskus kuullut sanonnan; että ”Valta on sillä, joka välittää vähiten.” Usein arvokeskusteluissa köyhyydestä syytetään köyhiä itseään. Meistä jokainen on kuullut tai kokenut miltä tuntuu, kun kohtaa ihmisen, toisen vertaisen, joka välittää. Välittäminen on tekemistä, toimimista ja sillä on tavoite. Olen oman lapsuuteni viettänyt maalla. Usein mummoni kääri eväspaketteja naapureille. Niissä oli vastapaistettua leipää, tuoretta lihaa tai kasviksia tai piirakoita. Lapsena en ymmärtänyt merkitystä, pidin sitä itsestään selvyytenä. Se merkitsi lähimmäisen elämästä vastuunkantoa. Mummoni viesti oli siis naapurille; ”Minä välitän siitä, että sinulla on edes vähän paremmin asiat. Minä olen siis itsekin olemassa”. Olemme olemassa itsellemme ja toisillemme välittäessä.

Vappu Salivuoren sanoin

                             ”Ihmisiä on monenlaisia. Toiset ovat normaaleja,

                             toiset epänormaaleja. Niitten ero on hyvin pieni,

ei sitä helposti huomaa.

Normaali tekee työtä ja kulkee todellisuudessa.

Epänormaali taas elää mielikuvitusmaailmassa.

Normaali ihminen vihaa ja rakastaa.

Epänormaali taas kuulee erilaisia ääniä,

taikka vaipuu syvään alakuloisuuteen.

Molemmat ovat kuitenkin tärkeitä,

kumpiakin tarvitaan tässä pahassa maailmassa.”

Vappu Salivuoren (1927- 2003) oli runoilija, joka käsitteli ihmisenä olemista kehitysvammaiseksi määritellyn henkilön näkökulmasta.

                            

Kukkahattutätien sanotaan työntävän nenänsä asioihin, jotka eivät heille kuulu. Kukkahattutäteilyn tärkein tehtävä on työntää nenänsä asioihin, mitkä sinänsä eivät kuulu heille. Asioiden esiin nostaminen ja näkyväksi tekeminen niiden puolesta, jotka eivät  itse siihen kykene, on kukkahattutätien toiminnallinen ominaisuus.  Sosiaaliseettinen toiminta sanoin ja teoin on tämän päivän ”eväspaketit”. 

 Kukkahattutädeissä ja -sedissä asuu paljon välittämistä ja energiaa. On itsestämme kiinni, miten tämän energian suuntaamme. Toisiamme tukien ja asioista keskustellen voimme tehdä kukkahatuista välittämisen merkkejä.

Kannustaminen? Aktivoiminen?

 

Viime aikoina olen miettinyt, kuinka helppoa on piiloutua sanojen  taakse ja naamioida melko epäinhimilliset toimet ja suunnitelmat kuulostamaan jollain lailla tolkullisilta. Niskakarvani nousevat joka kerran pystyyn, kun puhutaan kannustavasta tai aktivoivasta sosiaaliturvasta. Näihin sanayhdistelmiin piiloutuu liian usein useampikin etiikkaan ja ihmisarvoon liittyvä asia.

Ensinäkin vaikka puhutaan sosiaaliturvasta, useimmiten tarkoitetaan työttömyysturvaa. Kukaan ei kaiketi ole vaatimassa lapsia, ikääntyneitä tai vammaistukia saavia työskentelemään tukia saadakseen? Toiseksi suurin osa työttömyysturvaa saavista on jo tehnyt työtä turvaansa vastaan aiemmin, maksanut siitä etukäteen verojen kautta. Nämä tuethan ovat meille kaikille luotu turvaverkko, jonka me itse maksamme ja joka aktivoituu, kun kohtaamme elämässä jotain sellaista, josta emme selviä yksin. Miten ihmisestä, joka on tehnyt parhaimmillaan 30-40 vuotta työtä, tulee työttömyyden myötä vastuuton ja laiska?

Kaikki kukkahattutätikaverini tietävät, että tässä yhteydessä puhe kannustamisesta ja aktivoinnista saa minut miltei raivon valtaan. Lähtökohta: vain harvoja ihmisiä aktivoi saati kannustaa pakko. Lienee inhimillistä, että kun joudumme selkä seinään vasten ja taipumaan ulkoapäin tulevaan kontrolliin, suurimmassa osassa meistä herää tunne epäoikeudenmukaisuudesta ja sen myötä halu kapinoida. Olisi siis ihan hyvä kysyä, mihin suunnitellut toimenpiteet kannustavat? Olisi myös reilumpaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tällä hetkellä suunnitellaan järjestelmää, jossa pystytään pakottamaan ihmiset töihin ja pakko perustuu siihen, että kyseisillä ihmisillä on niin huono taloudellinen tilanne, ettei heillä ole varaa kieltäytyä.

Yhteiskunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä on auttaa kansalaisia pysymään toimintakykyisinä, terveinä ja mielellään hengissä silloin, kun vallitsee taloudellisesti huonot ajat. Kuten historia on meille opettanut, näitä huonoja aikoja tulee markkinataloudessa aallonomaisesti. Jos meillä ei olisi rakenteita, jotka tasoittavat aallon pohjia ja huippuja, päätyisimme nopeasti tilanteeseen, jossa suurin osa kitkuttaa pärjäämisen reunalla ja raha keräytyy pienelle vähemmistölle. Suomessakin tämän kaltainen kehitys alkoi valitettavasti 1990-luvun laman aikana. Silloin karsittiin rankalla kädellä erilaisista palveluista ja tuista ja väitän, että ainakin osa tämän päivän syrjäytyneistä (tai syrjäytetyistä) nuorista on juuri noiden vuosien tulosta. Samaa kategoriaa ovat mielenterveys- ja päihdepuolen ongelmat, pysähtyneisyys niin peruskoulussa kuin korkeamman asteen oppilaitoksissa sekä osaa kansasta vaivaava hyvinvointivaje. Auliisti myönnän tässä vaiheessa kärjistäväni, sillä onneksi näilläkin saroilla löytyy paljon hyvää. Se hyvä pitäisi vain nostaa kaikkien nähtäville ja aloittaa sen levittäminen ja hyödyntäminen laajemminkin.

Markkinataloudessa tarvitsemme yhteiskunnan rakenteita. Vapaaseen markkinatalouteen uskovat ajattelevat usein, että juuri kuluttamisessa, taloudessa ja yritystoiminnassa ihmiset toimivat kylmän rationaalisesti. Valitettavasti vain ihmiset aivot eivät aina tue tätä rationaalisuutta, pikemminkin päinvastoin, tuppaamme olemaan järjestelmällisesti epärationaalisia.

Ihmisinä meiltä vaaditaan rohkeutta myöntää oma inhimillisyytemme ja sen mukana tulevat heikkoudet ja haasteet. Emme yksinkertaisesti kykene olemaan kylmän rationaalisia koko ajan. Sanoisin jopa, että onneksi emme siihen kykene. Sen sijaan ihminen on löytänyt rahtusen järkeä jo varhain ja sen seurauksena on kehitetty rakenteita, jotka suojaavat meitä itseltämme. Näitä rakenteita ovat esimerkiksi yhteiskunnat, uskonnot ja perheet. Kaikki nämä ovat alkaneet haurastua, kun vallalle on päässyt ajatus ihmisen omasta ylivertaisesta järjestä.

Vapaus - vastuu

Järki - tunteet

Yksilö - yhteiskunta

Nämä sanaparit eivät kilpaile keskenään, ne tarvitsevat toisiaan. Koko elämämme etsimme tasapainoa juuri näille sanapareille. Tasapainon löytäminen on meidän kaikkien yhteinen tehtävä ja meidän on yhdessä luotava ne rakenteet, jotka ylläpitävät tasapainoa. Jos onnistumme tässä tehtävässä edes kohtalaisesti tulevaisuudessa, saattaisimme joku päivä huomata elävämme todellisessa hyvinvointivaltiossa. Sellaisessa yhteiskunnassa, joka aidosti kannustaa ja aktivoi kansalaisiaan.

Ps. Ollaan muuten jännän äärellä, kun hyvintoimeentulevia kannustetaan rahalla ja toimeentulon rajalla horjuvia vastaavasti uhalla sen vähäisenkin tuen viemisellä.

Auta niin paljon, että sattuu.

Edellisen työpaikkani pihassa oli usein apua tarvitsevia ihmisiä - lähinnä miehiä. Elämän kolhimat miehet tarvitsivat useimmiten apua ylösnousemisessa. Katsoin usein työhuoneeni ikkunasta, eikö kukaan mene auttamaan välittämiseen erikoistuneessa laitoksessa. Onko kiire tärkeämpää kuin avunantaminen? Vai autanko mieluimmin niitä, joita on helpompi auttaa.

Maassa makaava ihminen ei ole välttämättä humalassa, ja humalainenkin tarvitsee apua. Avun antaminen kasvottomalle, tuntemattomalle on helpompaa etenkin, jos sen voi tehdä tilinsiirtona.

Avunantamisessa ensimmäiset minuutit voivat olla hyvin ratkaisevia, jotta loukkaantunut, sairauskohtauksen saanut tai muuten vain avuntarpeeseen joutunut ihminen välttyisi vakavimmilta seurauksilta. Usein auttaa parhaiten se, joka malttaa pysähtyä, kuunnella ja rauhoittaa tilannetta (harkintaa tarvitaan myös loukkaantuneita auttaessa). Suurissa vastoinkäymisissä ihminen tarvitsee eniten kuuntelijaa. Kun saa kertoa hätänsä, se alkaa jäsentyä omissa ajatuksissa ja avuntarvitsija löytää siinä avun.

Auttamatta jättäminen on yleistynyt. Välinpitämättömyyttä selitetään sillä, että ei jääty paikalle katsomaan kuinka kävi, koska ei kuitenkaan olisi osattu auttaa. Usein auttamista saatetaan pelätä. Usein auttaja auttaa myös itseään. Tee uudenvuodenlupaus;  "Autan lähimmäistä". Kiireessä ei ole helppo antaa aikaa, mutta usein se tekee meidät onnelliseksi.

Kukkahattutäti ihmisarvoministeriöstä, Jaana

Kukkahattutädeistä on tullut tärkeitä - kiitos HS!

Vieraskynä: Arjen ihmeitä

Kaunein palaute, jonka olen koskaan saanut, on tämä: erästä ryhmää aloitettaessa ryhmäläisiltä kysyttiin, miksi he ovat tulleet ryhmään. Yksi ryhmäläinen totesi olevansa ryhmässä, koska ”Kaisalla on jotakin suunnitelmia” hänen varalleen. Ymmärsin palautteen tarkoittavan suurin piirtein että koska ”Kaisa uskoo minuun”.

Se piti paikkansa. Olin alkanut uskoa häneen, vaikka alun perin en uskonut. No, sehän oli minun vikani ja ongelmani, ei hänen. Minä en osannut uskoa niin paljon kuin olisi kuulunut ja hän olisi ansainnut. Kuultuani nämä hänen sanansa, olen alkanut uskoa yhä enemmän ja yhä uudestaan hän on lyönyt minut ällikällä.

Me molemmat olemme yltäneet yhä parempaan, hän omassa elämässään ja minä suhteessa häneen, koska olemme saaneet myönteistä palautetta. Hän siinä kautta, että uskon hänen kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa, ja minä suhteessa häneen, koska hän on vahvistanut minua viestittämällä: kyllä, sinä osaat auttaa minua eteenpäin, minä kasvan sinun seurassasi.

Tämän yhden ihmissuhteen takia on kannattanut tehdä työtä vuosia koska hänestä kasvaa päivä päivältä voimakkaampi toivon lähde ihmisille ympärillään.

Jo Harry Potter –kirjat ovat opettaneet meille, niillekin jotka eivät Raamattua lue, mikä on suurin voima maailmassa. Ja se, joka ei tartu kaunokirjallisuuteen voi lukea samaa vähän eri muodossa pedagogiikan uusista löydöksistä. Rakkaus. Tai voi sanoa, että toisen kunnioittaminen. Tai luottamuksen rakentaminen. Tai myönteinen palaute, miten vain haluat sitä nimittää. Joka tapauksessa kyse on hyvistä sanoista ja teoista, tilan ja vapauden antamisesta toiselle omana itsenään.

Olen täysin hämmentynyt tämän voiman mahtavuudesta. Aikuisten lisäksi olen kokenut samaa lasten kanssa. Lapsi, jonka kanssa olen täysin neuvoton, epätoivoinen ja voimaton, asettuu kauniisti aloilleen ja suostuu olemaan noin riittävän tottelevainen (liikahan olisi sairasta) kun olen keksinyt hellitellä häntä ja sanoa jotakin kaunista kun siihen vähänkin ilmenee aihetta. Sellaiset kokemukset huimaavat ja saavat kyyneleet silmiin.

En epäile hetkeäkään etteivätkö maamme perusturvan ongelmat olisi ratkaistavissa ja etteivätkö ne olisi jotenkin ratkaistavissa jopa niillä pienillä resursseilla, joita on käytettävissä. Se vain vaatii tämän suurimman, ilmaisen voiman käyttöönottoa. Sitä, että eri toimijat sosiaalityön kentällä alkaisivat luottaa toisiinsa ja ansaita toistensa luottamusta pyrkimällä kaikki samaan päämäärään, siihen että ihminen itse löytäisi tavoitteen ja merkityksen elämälleen, jonka saavuttamisessa eri toimijat häntä yksissä tuumin tukisivat toisiaan kannustaen, ymmärtäen ja sietäen.

Olen lukenut hyvän neuvon, jonka mukaan (maailmanparantajalle)on tärkeää rakastaa enemmän hyvää kuin vihata pahaa. Se on vaikeaa kun vihattavaakin riittää ihan työksi asti. Liian kauan kiltteyttä ja yksinkertaisia, hyviä tekoja on pidetty naiivina, mitättömänä puuhasteluna. Mutta ongelmien vyöryessä päälle, vääryyden lisääntyessä ja omien voimien valuessa hiekkaan ei muuta jää jäljelle.

Ensimmäinen askel voisi olla vaikkapa sosiaalityön asiakkaan täyden ihmisyyden myöntäminen, toimiminen häntä kohtaan niin kuin itse toivoisi itseään kohdeltavan hänen asemassaan.

”You, you may say I’m a dreamer, but I’m not the only one. I hope some day you’ll join us”…

                                                                                                                                                                              Kaisa Mäkelä-Tulander