keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Vieraskynä: Miksi kaikesta kiireestä, stressistä ja tilanteen mahdottomuudesta teet työtäsi?



Miksi kaikesta kiireestä, stressistä ja tilanteen mahdottomuudesta teet työtäsi? Mikä saa jaksamaan kaikesta huolimatta?

Sain nuo ylläolevat kysymykset ja pyynnön vastata näihin, kaikesta kuormituksesta huolimatta. Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin usein itsekin. Tällä hetkellä päällimmäisin tunne on se, että en tiedä. En tiedä, jaksanko, ja pystynkö tekemään työtä, joka kuormittaa liikaa, vie liian paljon ja antaa välillä niin kovin vähän, kiitosta nyt ainakaan, palkkatasosta puhumattakaan. Olen sellaisen pohdinnan äärellä, että pystynkö suoriutumaan riittävän hyvin työstä, jossa vaatimukset ja odotukset sekä aikarajat ovat korkealla mutta riittävä aika työtehtävien suorittamiseen on kortilla. Olen pohtinut paljon riittämättömyyden tunnetta ja sitä, pitääkö sosiaalityöntekijän kyynistyä suojellakseen itseään ja lisätäkseen jaksamistaan puurtaa mahdottoman tehtävän edessä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Jaksammeko me, jotka teemme tätä työtä sydämellämme, kuten eräs asiakas minulle kauniisti antoi palautetta. Se, että tekee sydämellään, on empaattinen, toiset huomioiva ja asioita laajasti ajatteleva, on yksi kuormittava tekijä muiden ohella. Ajattelen että tiettyä herkkyyttä tarvitaan, kykyä ottaa toiset huomioon, kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää hänen näkökulmaansa. Se lisää ymmärrystä ja kykyä pohtia, mikä toimisi juuri tämän ihmisen, juuri tämän perheen kohdalla, ja mistä suunnasta ongelmia olisi hyvä lähteä ratkomaan. Se taas vaatii aikaa ja kohtaamista. Jota arjen todellisuudessa ei riittävästi ole. Ihan tavallisena työpäivänä joutuu tekemään lukemattomia valintoja: kenelle ehdin vastata, kenen puhelu ja viesti jää odottamaan, minkä sähköpostin ehdin lukea, kenelle laittaa viestiä, kenen asiaa lähteä hoitamaan yhteistyötahojen kanssa, mitä asioita viedä eteenpäin, mitkä voivat (?) jäädä odottamaan parempaa aikaa. Valintoja siitä, yritänkö tavata asiakkaita vai dokumentoida rästissä olevia kirjauksia ja asiakassuunnitelmia. Valintoja siitä, yritänkö saada päätöksiä ajan tasalle vai ottaa yhteyttä asiakaslistalla oleviin ihmisiin, joita en ole vielä ehtinyt tavata, joiden papereihin ja taustoihin en ole vielä ehtinyt perehtyä. Valintoja siitä, mennäkö koneelle vai tavatako työkaveri, jolla olisi asiaa. Pitääkö huoneen ovi auki, niin että sinne voi tulla asioita toimittamaan, vai pitääkö se kiinni, jolloin on paitsi huonosti tavoitettavissa, myös kärsiä hapenpuutteesta huonon sisäilman vuoksi. Ollako vai eikö olla, vastatako vai eikö vastata, ehtiäkö vai ei. Useimmiten päivät loppuvat kesken ja asiat jäävät roikkumaan. Mieli levottomana, ajatukset pyörien leimaan läpyskän ja kuittaan itseni ulos. Asiat eivät kuitenkaan vielä jää työpaikan seinien sisäpuolelle vaan kulkevat mukana työajan ulkopuolella. Autoa ajaessa, iltapalaa tehdessä, lenkillä käydessä asiakkaiden asiat tulevat mieleen. Mietin tulevia kohtaamisia, mikä olisi tarpeellista ja järkevää, mitä kenenkin kohdalla pitäisi tehdä. Usein muistan silloin asioita, joita olen unohtanut töissä laittaa ylös, to do- listaan joka on pitkä kuin nälkävuosi. Joskus herään aamuyöllä, enkä saa uudelleen unta, vaan joku asiakkaista nousee mieleen huolenaiheena. Olen ollut ennen tätä työtä iloinen siitä, että olen pystynyt rajaamaan työasiat työpaikalle, enkä ole murehtinut niitä vapaa- ajalla. Tässä lastensuojelun sosiaalityöntekijän työssä rajaaminen ei ole niin yksinkertaista, omia ajatuksia kun ei ole aina niin yksinkertaista kääntää off- asentoon. Tarvitaan jotain ihan muuta tekemistä ja ajateltavaa, että pääsee irtautumaan työajatuksista. Silti ne voivat tulla pyytämättä ja yllättäen kolkuttelemaan.

En tiedä, miksi ja miten jaksan tehdä tätä työtä. Ehkä siksi, että koen sen niin äärettömän tärkeäksi ja arvokkaaksi. Siksi että ihmisen kohtaaminen on asia, jota jaksan arvostaa ja kokea mielekkäänä. Ehkä siksi, että tätä työtä tekemällä voin omalta osaltani edes hitusen auttaa hankalassa elämäntilanteessa, monenlaisten murheiden painamia ihmisiä. Olla ihminen ihmiselle. Tukea, joskus lohduttaa. Ymmärtää ja olla kuulevana korvana, auttavana kätenä. Joskus jopa pystyä tarjoamaan tukitoimia, joista on konkreettista hyötyä ja apua. Koen vain, että keinomme ovat liian rajallisia, säästöpaineet liian suuria, työn rajaaminen liian kovalla kädellä tehtyä. Yhä uudelleen ja uudelleen toivon, että sosiaalityöntekijöillä olisi oikeasti mahdollisuus olla läsnä. Kuulla. Pohtia yhdessä ja miettiä mitkä olisivat juuri tälle lapselle, juuri tälle perheelle, juuri tässä elämäntilanteessa ja todellisuudessa toimivia tukimuotoja. Miten voisimme auttaa, jotta perheet voisivat paremmin, jotta lapset tulisivat kuulluiksi ja nähdyiksi. Jotta heikomman ääni erottuisi ja kuuluisi. Jotta inhimillisyys voittaisi.

Ehkä ne, ehkä juuri ne ovat niitä syitä, miksi yritän jaksaa tehdä tätä työtä, vaikka se välillä tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta, raskaalta ja uuvuttavalta. Silti pyydän: auttakaa, te ihmiset, joilla on voima ja valta päättää resursseista ja mitoituksista, päättää minne palkataan lisää väkeä ja minne ei, millaisia budjetteja tehdään, millaisia keinoja meillä on käytössämme, että te antaisitte meille mahdollisuuden tehdä työmme niin hyvin kuin mahdollista. Se on paitsi syvästi inhimillistä ja tärkeää, myös taloudellista: hyvinvointi tulee maksamaan kuitenkin kaikilla tavoin vähemmän kuin pahoinvointi. Antakaa meidän olla ihmisiä ihmisille, ja pysyä itsekin tuntevina, empaattisina ihmisinä, ei uupuneina ja kuormittuneina, kyynistyvinä, muihin töihin siirtyvinä luovuttajina.

Elina Seitz

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti