Opettaja ohjaksissa
Johdanto
Seuraavassa esittämäni ajatukset perustuvat kokemuksiini
kolmikymmenvuotisen opettajaurani aikana. Paitsi tavallisissa luokissa opetin
kaksi vuotta laitoksessa ja kolme vuotta yläasteen tarkkailuluokalla.
Toistakymmentä vuotta toimin alkuopettajana, minkä jälkeen siirryin
laaja-alaisen erityisopettajan tehtäviin. Tässä tehtävässä olin viisi vuotta.
Viimeiset vuodet ennen siirtymistäni eläkkeelle opetin 1-3. monimuotoluokkaa,
jossa kaikilla lapsilla oli diagnoosi. Työssäni huomasin, että perusarvot
opettamisessa ovat aina samat, oli ryhmä millainen tahansa. Näitä arvoja ovat
luottamus, hyväksyntä ja välittäminen. Kun lasta ohjataan näiden arvojen
mukaisesti, hänelle muodostuu itsestään hyvä käsitys, ja hyvä minä-kuva on
mielestäni tärkein oppimisen edellytys.
Luottamus
Viimeaikainen julkinen keskustelu tuntuu äänekkäimmin puoltavan
käsitystä, että lasten ja nuorten kasvatuksessa tulisi lisätä rangaistuksia ja
sanktioita, ja opettajille toivotaan oikeutta aikaisempaa järeämpiin otteisiin niskuroivien
oppilaiden taltuttamiseksi. Vanhempia myös muistutetaan heidän
kasvatusvastuustaan. Tästä huolimatta kouluun tulee aina lapsia, jotka eivät
tunnu sopeutuvan sääntöihin, eivät jaksa istua rauhallisesti paikallaan tai
käyttäytyvät muuten huonosti. Koululaiset ovat kuitenkin vasta lapsia ja kasvussaan
keskeneräisiä. He vasta harjoittelevat käyttäytymistä, ja suhtautumistapansa he
omaksuvat niiltä aikuisilta, jotka kuuluvat heidän elämänpiiriinsä. Koulussa se
on opettaja. Hän välittää heille omat arvonsa, joko tietoisesti tai
tiedostamattaan. Tästä hänellä ammattikasvattajana on erityinen vastuu.
Työssäni opettajana koin keskeiseksi saavuttaa oppilaiden luottamuksen.
Halusin heidän tietävän, etten koskaan nolaisi heitä tai saattaisi heitä häpeään
ja että ristiriitatilanteisiin etsisimme ratkaisua ongelmaan yhdessä. Jos
opettaja suhtautuu lapseen ongelmatilanteissa autoritaarisesti käskemällä,
huutamalla tai rankaisemalla ja jos hän käyttää valtaa kuulematta oppilaita,
vetoamalla esimerkiksi koulun sääntöihin, oppilas kokee hänet vihollisekseen ja
vastaa samalla mitalla. Ellei opettaja kykene tilannekohtaiseen ongelman
käsittelyyn, ellei hän kuuntele oppilaan näkemystä tapahtuneesta ja luota omaan
harkintaansa tilanteen ratkaisemisessa, hän menettää oppilaan luottamuksen.
Säännöt ovat vain suuntaa antavia ja niissä on aina mahdollista joustaa.
Kerron esimerkin laitoskoulusta, jossa 1970- ja 1980- lukujen vaihteessa
opetin kaksi vuotta pientä ala-asteen yhdistelmäluokkaa. Olin juuri lopettanut
vuoden sijaisuuteni 36 oppilaan kuudennessa luokassa, kun minulle ehdotettiin
laitoskoulua. Luokassani olisi aluksi vain kuusi oppilasta, neljä poikaa ja
kaksi tyttöä, ja enimmilläänkin heitä tulisi olemaan korkeitaan 10. Suostuin
heti. Niin pieni luokka ei tuottaisi minulle minkäänlaisia vaikeuksia – näin
uskoin. Haasteena pidin lähinnä sitä, että oppilaat olivat eri luokka-asteilla
ja samassa luokkatilassa. Järkytykseni oli melkoinen, kun astuin pieneen
askeettiseen luokkahuoneeseen, jonka ainoat koristeet olivat töhrityt seinät ja
pulpetit, ja tapasin tulevat oppilaani. Heidän provosoiva ulkonäkönsä
lävistyksineen ja irokeesikampauksineen, heidän tummanpuhuva vaatetuksensa
kettinkeineen ja niitteineen, heidän haistatteluun painottunut kielenkäyttönsä
ja tupakan kellastamat sormensa eivät mitenkään kyenneet kätkemään sitä, kuinka
onnettomia, kuinka rikkinäisiä he olivat. Oppikirjapino, jonka olin tuonut
luokkaan heitä varten, tuntui asiaan kuulumattomalta. En koskenutkaan siihen,
vaan vietin koko päivän jutellen lasten kanssa. Samalla mietin ankarasti, mikä
tässä olisi järkevintä, kuinka tässä oikein tulisi edetä. Nämä lapset eivät
olleet opiskelukuntoisia, ja päätin ottaa heidän kanssaan aikalisän.
Toin kotoa luokkaan maton, julisteita, kasveja ja kasapäin lasten ja
nuorten kirjoja. Omenia, mehua ja korppuja toin myös ja annoin lasten maata
lattialla, kun luin heille tarinoita. Kirjoissa ei yleensä kerrota lapsista,
joilla on kaikki hyvin, päinvastoin. Huomasimme, kuinka vaikeissakin oloissa
kasvoi sankareita. Keskustelimme paljon, ja kun lasten luottamus minua kohtaan
lisääntyi jopa siinä määrin, että he yrittivät pyynnöstäni hillitä
kielenkäyttöään, otin esiin ensimmäiset oppikirjat. Toivoin heidän huolehtivan
hyvin kirjoistaan, niistä tulisi heidän lapsuusmuistojaan, ja koko ajan osoitin
suurta mielenkiintoa heidän työskentelyään kohtaan. Erityisen onnistuneita
suorituksia näytin toisillekin, jotta voisimme yhdessä ihastella ryhmämme
edistymistä.
Kun lapset kokevat, että heihin suhtaudutaan vakavasti ja että heihin
luotetaan, he uskaltavat luottaa itseensä. Samalla heissä kasvaa luottamus
aikuisiin, koulussa opettajaan. Kun he kokevat, että opettaja hyväksyy heidät
juuri sellaisina kuin he ovat, heidän minä-kuvansa vahvistuu, he luottavat kykyynsä
oppia ja tekevät parhaansa. Mitä huonommin lapsi voi, sitä tärkeämpää on
huomata hänen pienikin yrityksensä toimia toivotulla tavalla ja sitä vähemmän
on syytä kiinnittää huomiota hänen epäonnistumisiinsa tai rikkomuksiinsa.
Hyväksyntä
Lasten ja nuorten on toistuvasti saatava kokea olevansa hyväksyttyjä ja
tuottavansa iloa pelkällä olemassaolollaan. Erityisen tärkeää tämä on silloin,
kun lapselle syystä tai toisesta on muodostunut itsestään huono kuva ja
kelpaamattomuuden tunne. Paitsi laitoskoulussa tämä selvisi minulle yläasteen
tarkkailuluokalla, jonne siirryin kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Niinä vuosina
ymmärsin myös, kuinka tärkeitä vanhemmat ovat opettajan yhteistyökumppaneina.
Yleisopetuksen yläasteen koulussa opettajat olivat kuulemma vastustaneet
tarkkailuluokkien tuloa heidän kouluunsa, ja minulle selvisi heti, että tärkein
tehtäväni on pitää luokkani oppilaat mahdollisimman huomaamattomina. Itse
tunsin kuuluvani heidän kanssaan samaan kastiin, ja tein voitavani
saavuttaakseni myös opettajakunnan luottamuksen. Oppilaista olin huolissani,
sillä huomasin nopeasti, että he olivat jo aikoja sitten tipahtaneet kärryiltä.
Koulunkäynti oli ollut heille eri syistä vastenmielistä, eikä heillä ollut
minkäänlaista luottamusta kouluun ja opettajiin. Itsestään heillä oli huono
käsitys, jonka he kätkivät röyhkeän ja ylimielisen käytöksen taakse. Siitä oli
aloitettava. Päätin etsiä apua heidän vanhemmiltaan. He tunsivat lapsensa
parhaiten, ja heidän uskoin vaikeuksista huolimatta välittävän lastensa
koulunkäynnistä. Koska arvelin heillä olevan tässä vaiheessa lähinnä huonoja
kokemuksia koulusta, päätin ottaa yhteyttä koteihin vasta kun minulla olisi
pojista jotakin hyvää kerrottavaa.
Vähitellen solminkin yhteydet huoltajiin, sillä koulupäivien kuluessa
nuorissa ilmeni monenlaisia hyviksi kokemiani ominaisuuksia, joista saatoin
kertoa vanhemmille. Erään pojan kohdalla en keksinyt kuitenkaan kerrassaan
mitään, mitä olisin voinut rehellisesti kehua, ja olin epätoivoinen. Eräänä
aamuna pojat juttelivat keskenään sodasta, ja kyseinen poika huudahti
spontaanisti: ”Jos sota tulis, mä ainakin menisin heti systerin luo.” Tässä se
viimein tuli, se kaipaamani aasinsilta, ja ryntäsin päivän päätyttyä
puhelimeen. Äiti noudettiin kaupan kassalta ja ensi töikseen hän tokaisi: ”Mitä
nyt taas?” Hän tiesi, että puhelu tuli koulusta. Ilmeisesti hän ei ollut
lainkaan pannut merkille, että koulu oli vaihtunut ja että hän puhui poikansa
nykyisen opettajan kanssa ensimmäistä kertaa. ”Soittelen kysyäkseni, miltä tämä
koulunkäynti siellä kotona näyttää, kun tässä on jo pari kuukautta vierähtänyt.
Koulussa sujuu ihan mukavasti, ja olen pannut merkille että Makelle sisko on
hyvin tärkeä.” Äiti tuntui mykistyvän hetkeksi, ja jatkoin leppoisaa
jutustelua. Kun äidille valkeni, että mitään kielteistä ei ollutkaan tulossa,
hän rauhoittui, ja keskustelumme venyi pitkäksi. Sain kuulla pojan
herkkyydestä, jopa hänen iloisesta vauva-ajastaan. Minusta tuntui, että näitä
hauskoja muistoja kaivettiin jostakin kaukaa muistojen kätköistä. Sain myös
kutsun kotiin. Kun seuraavana päivänä odottelin tapani mukaan poikia luokan
ovella, näin kyseisen pitkän pojan harppovan tutulla tyylillään aulan poikki.
Astuessaan luokkaan hän tönäisi minua lähes hellästi ja mörähti: ”Mitä säkin
mutsille soittelet!” Saatoin selvästi huomata, kuinka puhelun lämmin tunnelma
oli siirtynyt kotiin, ja kuin bumerangi se palasi kouluun. Vierailin poikien
kodeissa, ja huomasin, kuinka innostuneita pojat olivat tulostani. He luottivat
jo siihen, että vierailuni sujuisi iloisissa ja myönteisissä merkeissä ja että
vanhemmat sen päätyttyä olisivat tyytyväisiä, ehkäpä jopa vähän ylpeitäkin
pojistaan. Poikien koulunkäyntiin vierailuillani oli erittäin suotuisa
vaikutus. Keskinäisen luottamuksemme kasvaessa he tekivät parhaansa. Heidän
tiedoissaan ja taidoissaan oli kuitenkin niin suuria aukkoja, että kyseisen
luokka-asteen vaatimukset tuntuivat kohtuuttomilta. Se turhautti minua
opettajana, vaikka turhana en työtäni pitänytkään. Vakavat keskustelumme –
pojat arvostivat ajatuksiani – koskivat moraalia ja etiikkaa ja muokkasivat
heidän mielipiteitään. Se näkyi heidän käyttäytymisessään. Luokkaretki
Tukholmaan kruunasi yhteiset vuotemme, ja olin pojista ylpeä. Levollinen en
kuitenkaan ollut, sillä joidenkin kohdalla ennuste oli kaikesta huolimatta
huono.
Lasten ja nuorten kanssa on tärkeää keskustella paljon. Keskustelun
tulisi mielestäni sisältyä kaikkiin oppitunteihin, sillä paitsi että lapset ja nuoret
muokkaavat keskustellessaan ajatuksiaan he oppivat ilmaisemaan itseään ja tunteitaan.
Kun opettaja luo luokkaan toisen mielipidettä arvostavan ja kunnioittavan
ilmapiirin ja rohkaisee kaikkia osallistumaan keskusteluun, hän osoittaa
välittävänsä oppilaista ja heidän ajatuksistaan. Tässä on tärkeää, että hän
altistaa myös itsensä, että keskustelu on aidosti vuorovaikutteista.
Välittäminen
Ollakseen uskottava ja saadakseen arvovaltaa opettajan on siis voitettava
lasten ja nuorten luottamus. Tämä puolestaan edellyttää, että lapset tietävät
opettajan hyväksyvän heidät juuri sellaisina kuin he ovat. Heidän on uskottava
opettajan pitävän heistä. Lisäksi lasten on tärkeää tietää, että opettaja on
sitoutunut työhönsä heidän opettajanaan ja että hän aidosti välittää heidän
oppimisestaan ja menestymisestään.
Työssäni tarkkailuluokan opettajana tunsin raskaana vastuun pojista ja
heidän tulevaisuudestaan yläasteen päätyttyä, sillä kaikki poikien
koulunkäyntiin liittyvät ratkaisut tein itsenäisesti. Koulussa oltiin
tyytyväisiä, kun pojat eivät aiheuttaneet näkyvää häiriötä, ja sainkin tehdä
työtäni kaikessa rauhassa. Kuukausittaisen tarkkailuluokkien opettajille
järjestetyn yhteisen työnohjauksen lisäksi hankin itselleni yksityistä
keskusteluapua. Viime kädessä olin kuitenkin omillani, ja koska koin suurta
ristiriitaa koulun opillisten vaatimusten ja poikien valmiuksien välillä, olin
heidän puolestaan lähinnä onneton ja vihainen. Olin vakuuttunut siitä, että jos
poikien siirrot tarkkailuluokille olisi aikanaan vältetty, heidän elämänsä
olisi saattanut saada aivan toisen suunnan. Erottaminen joukosta,
kelpaamattomuuden tunne ja pettymys kouluun ja opettajiin olivat vieneet heiltä
itseluottamuksen ja omanarvontunnon.
Ennen siirtymistään tarkkailuluokalle pojat olivat kertomansa mukaan ajautuneet
koulussa jatkuviin hankaluuksiin. He uskoivat, ettei opettaja pitänyt heistä
lainkaan. He lensivät toistuvasti ulos luokasta, ja jälki-istunnossa he
istuivat yhtä mittaa. Lisäksi opettaja valitti jatkuvasti heidän käytöksestään
vanhemmille. Pojat esittelivät minulle vanhoja reissuvihkojaan, joihin oli
kirjattu kaikki pienetkin rikkeet tunnontarkasti ja joissa vanhempia
kehotettiin keskustelemaan asioista kotona. Vanhemmat kertoivat yrittäneensä
kovistella poikia. ”Kun eihän me olla siellä koulussa, niin mitä me voidaan
tehdä?”, he ihmettelivät. Pojat paljastivat saaneensa jopa selkäänsä, kun muu
ei auttanut. Tuskin kukaan kuunteli poikia tai välitti aidosti heidän
tunteistaan. Heiltä puuttui turvallisen ja luotettavan aikuisen malli, ei vain
kotona vaan myös koulussa.
Aina on ollut vanhempia, jotka omien vaikeuksiensa vuoksi laiminlyövät
lastensa kasvatuksen. Suurin osa vanhemmista tekee kuitenkin parhaansa. Jopa
samassa perheessä lapset saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia, eikä
kasvatus ole suinkaan aina helppoa. Siksi on tärkeää, että vanhemmat ja
opettaja tekevät aitoa yhteistyötä. Tämä edellyttää molemminpuolista
luottamusta. Julkisessa keskustelussa opettajat valittavat vanhempien
liiallista sekaantumista heidän työhönsä ja vaativat työrauhaa. Tämä kertoo mielestäni
ensisijaisesti vanhempien koulua kohtaan tuntemasta luottamuspulasta. Se ei
korjaannu moitteilla, kielloilla tai käskyillä. Luottamus on ansaittava.
Tarkkailuluokka-kokemukseni jälkeen halusin kiihkeästi päästä opettamaan
pieniä ensi- ja toisluokkalaisia, sillä heidän kohdallaan kaikki mahdollisuudet
ovat vielä olemassa. Kuvittelin pulpetteihin omat tarkkikseni pieninä poikina
ja kuinka rauhoittelisin sitä, jolla oli oppimisvaikeuksia: ”Älä ole yhtään huolissasi.
Ei ole kiirettä. Opit ihan varmasti. Sitä paitsi olet jo nyt tosi taitava
voimistelija, ja entäs se hieno piirustus, jonka teit!” Tai kuinka ihastelisin
sen pienen veitikan nopeaa etenemistä matematiikan tehtävissä, sen, joka
malttoi huonosti pysyä paikallaan: ”Sinä se sitten olet oikea nopeuden huippu!
Kun olet valmis, voisit ehkä auttaa minua, kun tuon kynälaatikon kynät pitäisi
kaikki teroittaa ja se vie minulta ihan liikaa aikaa.” Tai kuinka ehdottaisin
pojalle, jonka isä joutui vankilaan, että hän toimisi apulaisenani ja auttaisi
järjestämään luokan kaappeja koulun jälkeen. Näin saisin tilaisuuden jutella
hänen kanssaan, luoda luottamusta välillemme, kuulostella hänen tuntojaan ja
niin edelleen. Kaikin tavoin osoittaisin lapsille, kuinka tärkeitä he ovat
minulle, ja heidän poissa ollessaan kertoisin koko luokalle, kuinka ikävältä
kyseisen oppilaan tyhjä pulpetti näyttää. Näin toimisin myös silloin, kun
kyseessä olisi se kaikkein vilkkain ja suulain kaveri. Lasten vanhemmille
haluaisin heti kertoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen saadessani opettaa
heidän lapsiaan ja että se on minulle suuri kunnia.
Minä-kuva
Lapset muodostavat käsityksen itsestään ensisijaisesti sen perusteella
mitä hänelle tärkeät aikuiset hänestä sanovat. Häneen luoduista katseista ja
ilmeistä he peilaavat omaa kuvaansa. Alkuopetuksen luokissani keskustelimme
paljon. Pohdiskelimme usein, miltä esimerkiksi vammaisista tai muista maista
tulleista lapsista tuntuu elämä Suomessa, ja olin aina iloinen, kun sain
luokkaan lapsen, joka poikkesi tavalla tai toisella muista. Minusta oli tärkeää
osoittaa oppilailleni, kuinka ainutlaatuisia me ihmiset olemme. Halusin lasten
huomaavan, että heidän keskinäinen vertailunsa on mahdotonta. Sen sijaan he täydentävät
toisiaan upeasti. Yksi on taitava matematiikassa, toinen innostuu käsitöistä ja
on hienoa, kun kaveri auttaa kaveria. Erilaisuus on rikkautta. Yllätyin, kuinka
helposti lapset omaksuvat kyseisen ajattelutavan, iloitsevat toistensa
menestyksestä ja osaavat myös itse ottaa vastaan kiitoksia. Opettajan esimerkin
mukaan lapset oppivat ratkomaan myös ristiriitoja. Meillä oli luokassa käytössä
sovintomatto, jolla silloin tällöin, ihan omia aikojaan, istui pari
riitapukaria kolmannen jakaessa puheenvuoroja.
Luokan yhteishenki on tärkeä, ja sen luomisessa opettajalla on päävastuu.
Ketään ei saa missään tilanteessa sulkea joukon ulkopuolelle. Jos luokassa on
oppilas, jota kiusataan, opettajan velvollisuus on huolehtia siitä, että
tilanne korjaantuu. Tämä edellyttää häneltä, että hän tuntee oppilaansa hyvin,
ja vastavuoroiseen tutustumiseen onkin käytettävä riittävästi aikaa. Oma työskentelytapani
lasten kanssa oli kokonaisvaltaista, enkä yhtään kaivannut välituntien
sosiaalista kanssakäymistä opettajainhuoneessa. Halusin olla lapsille läsnä
koko koulupäivän. Tästä syystä olin tyytyväinen siihen, että luokkani sijaitsi
parakissa, aika kaukana pääkoulusta. Parakin toisen opettajan kanssa teimme
yhteistyötä, vaihdoimme joitakin tunteja ja tunsimme parakkikoulun kaikki
lapset. Rehtori oli hyvin perillä luokkiemme toiminnasta, ja häneltä saamani
luottamus ja vanhempien osoittama arvostus antoivat työlleni merkitystä.
Luokissani oli keskimäärin 25 lasta, ja jossakin vaiheessa luokassa
toimi myös osa-aikainen avustaja. Erityisluokassani luokka-avustaja toimi
kokopäiväisesti. Kokemukseni perusteella pidän ihanteellisena noin 20 oppilaan
luokkaa, jossa kaikki lähiseudun ensiluokkalaiset – diagnoosista riippumatta –
aloittavat koulunkäynnin. Ihannetilanteessa luokassa tulisi olla kaksi
opettajaa, joista toinen voisi mielellään olla erityisopettaja. Läheskään kaikilla
tunneilla toista aikuista ei kuitenkaan tarvita, joten erityisopettajan
palveluja voisi hyvin jakaa useamman luokan kesken. Lasten leimaamista
erityisiksi tulisi mielestäni välttää kaikin keinoin, ja erityisopettaja olisikin
luokassa kaikkia lapsia varten, auttaen heitä ammattitaitoisesti kulloisenkin
tarpeen mukaan.
Toistakymmentä vuotta pienten ensi-ja toisluokkalaisten parissa vahvisti
luottamustani lasten kykyyn oppia vaikeuksista huolimatta. Erityisluokalla,
jossa toimin työurani viimeiset vuodet, tämä näkyi selvästi. Jos lapsi tuntee
kuuluvansa joukkoon, jos hän tietää tuottavansa iloa vanhemmilleen ja
opettajalle ja jos hänen puutteilleen annetaan mahdollisimman vähän huomiota,
hän tekee parhaansa, ja sen täytyy riittää. Kun lapsen ponnistelu huomataan ja
hän saa toistuvasti kannustavaa palautetta ja kun opettaja huomaa hänen
vahvuutensa ja tuo sen myös julki, lapsen into kasvaa ja itseluottamus
vahvistuu. Lukemattomia kertoja olen saanut nähdä, kuinka kiitokset innostavat
lasta pyrkimään aina vain parempiin suorituksiin. Opettajan sana painaa paljon,
ja kun hän kuvaa vanhemmille heidän lastaan koskevia myönteisiä havaintoja, myös
vanhemmat tuntevat voivansa luottaa opettajaan. Heille on tärkeää tietää, että
opettaja pitää heidän lapsestaan. Kun vanhemmat uskovat, että lapsen paras on opettajalle
tärkeää, ratkaisut mahdollisiin pulmiinkin löytyvät kuin itsestään. Jos he
opettajan kanssa käymänsä keskustelun päätyttyä palaavat kotiin helpottuneina
ja tyytyväisinä, on otettu aimo askel lapsen parhaaksi. Vanhempien täytyy saada
olla ylpeitä omista lapsistaan.
Laaja-alaisen erityisopettajan tehtävässäni istuin säännöllisesti mukana
oppilashuoltotyöryhmän kokouksissa, joihin toisinaan osallistui myös oppilas ja
hänen vanhempansa, sosiaalityöntekijä ynnä muita asiantuntijoita. Istunnoissa,
joissa käytiin läpi lapsen tuottamaa huolta, vanhemmat tunsivat olevansa kuin
tuomioistuimen edessä. Ahdistuksessaan he eivät tahtoneet usein saada sanaa
suustaan. Joissakin tapauksissa he menettivät itsehillintänsä, mikä oli yhtä
surullista. Jos lapsi oli mukana, hän saattoi istua jopa koko kokouksen ajan
nurin päin tuolillaan, pipo silmillä, sanomatta sanaakaan. Myöhemmin lapsi
kertoi, että hän oli sulkenut myös korvansa, sillä niin sietämättömäksi ja
epäaidoksi hän koki aikuisten itseään koskevan keskustelun. Lapsen mielestä
kukaan ei ollut kiinnostunut hänen ajatuksistaan. Omissa luokissani pidin
tärkeänä, että saatoin tarvittaessa konsultoida asiantuntijoita, psykologia tai
lääkäriä, mutta oppilaitani ja heidän vanhempiaan en halunnut koskaan saattaa edellä
mainitun kaltaisiin kiusallisiin tilanteisiin.
Koulun ilmapiiri
Opettajan työni aloitin aikanaan tekemällä vuoden ajan useita
sijaisuuksia eri kouluissa. Koulujen ja luokkien vaihtuessa muuttui aina myös
ilmapiiri, ja pian huomasin, kuinka suuri rooli hyvän ilmapiirin synnystä
kuuluu koulun rehtorille. Koulussa, jossa rehtori otti sijaisen vastaan kuin
odotetun vieraan ja esitteli hänet opettajakunnalle, jossa iloiset ja
kannustavat hyvän päivän toivotukset, lämpimät ja arvostavat lapsiin liittyvät
lausahdukset sekä avoimet ja helposti lähestyttävät ilmeet opettajien kasvoilla,
kertoivat hyvästä ilmapiiristä. Tällaisessa koulussa saattoi nähdä rehtorin
juttelemassa käytävällä oppilaiden kanssa, siirtyvän heidän mukanaan joskus
jopa välitunnille jatkamaan keskustelua ja nauravan iloisesti nuorten
leikinlaskulle. Tällaista rehtoria oli helppo lähestyä, ja opettajien
keskusteluissa hänestä puhuttiin arvostavaan ja kunnioittavaan sävyyn. Hänen
koulussaan ei myöskään näyttänyt esiintyvän minkäänlaista klikkiytymistä, vaan
jopa sijainen tunsi olevansa tervetullut joukkoon, jossa – oli kyse toisesta
opettajasta, oppilaasta tai hänen vanhemmistaan – keskustelu oli aina
hengeltään ystävällistä ja rakentavaa. Tällaisissa kouluissa oli hyvä oppimisen
ilmapiiri. Muistan kerrankin, kun rehtori tuli kanssani luokkaan, kertoi
lapsille, kuka olen ja että toimin heidän opettajansa sijaisena loppuviikon.
Sitten hän kääntyi minuun päin ja sanoi: ”On hauska jättää sinut tähän
luokkaan, sillä täällä käsittääkseni kaikki viihtyvät.” Lapset hymyilivät
tyytyväisinä, ja tilanne oli alusta asti hallinnassa. Joukossa oli kuitenkin
myös kouluja, joissa lapsia nimiteltiin heidän diagnoosiensa tai kansallisen
alkuperänsä mukaan, joissa rehtorin läsnäolo aiheutti jännitystä sekä
opettajissa että oppilaissa ja joissa sijainenkin sai heti aluksi
tutustuttavakseen koulun tiukat säännöt. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että
vaikka lasten käytöksessä ja osaamisessa oli eri kouluissa ja luokissa
suuriakin eroja, lasten kyvykkyys ja mahdollisuudet tuskin poikkesivat
toisistaan. Ero perustui ensi sijaisesti tapaan, jolla heitä ohjattiin.
Kun kurinpito ja rajojen asettaminen perustuu sääntöihin ja rehtorin ja opettajan
määräysvaltaan, lapset kokevat heidät vihollisikseen. He rikkovat sääntöjä ja
ärsyttävät tahallaan mielestään ärsyttäviä opettajia. Jos taas koulun toiminta
perustuu kaikinpuoliseen luottamukseen, jos lapset tuntevat itsensä
hyväksytyiksi ja kuuluvansa joukkoon, he kokevat koulun omakseen. Hyvässä
koulussa rehtori luottaa opettajaan, opettaja oppilaisiin, oppilaat opettajaan
ja opettaja rehtoriin. Säännötkin luodaan yhdessä. Tällaisessa koulussa luottamus
kodin ja koulun välillä toteutuu lähes itsestään. Kun suhde kaikkien osapuolten
välillä on avoin ja kuunteleva, kun koulun ilmapiiri on lämmin ja
emotionaalisesti turvallinen, lapset kokevat, että heistä välitetään.
Tällaisessa koulussa kaikki sekä oppivat että viihtyvät.
Artikkeli on julkistu Ryhmätyö-lehden 3/2013 numerossa.