Kurjat

Piispa vai Javert?

Olen aina pitänyt Victor Hugon Kurjia merkittävänä kirjana. Pelastusarmeijan upseerina ja mentorina minulla oli mahdollisuus yhdistää työ ja huvi, kun menin mentoroitavani kanssa elokuviin katsomaan Kurjia. En silloin vielä tajunnutkaan, miten pelastusarmeijalaisuuden ja upseerin kutsumuksen ytimeen osuimme.

Alkukohtauksessa pahasti vaurioitunutta, mutta loistokkaaksi rakennettua valtavaa purjelaivaa yritetään epätoivoisesti myrskyssä hinata telakalle kunnostettavaksi. Kauhukseni huomaan, että pienenpienet ihmisethän ne vetävät kymmenillä köysillä tuota hirviötä valtavalle alustalleen. Kaleerivankien epätoivo on niin käsin kosketeltava, että tekisi mieleni paeta salista. Telakka-altaan reunoilla vaanivat vartijat aseineen. Kauhistuttava valvova silmä.

Kun laiva on lopulta saatu paikoilleen kulkevat masennetut miehet pois kahleineen. He tallovat kuravedessä lilluvaa Ranskan lippua katkenneen lipputangon päässä, kunnes vartija Javert käskee vanki Jean Valjeanin nostaa lippu raskaine tankoineen.

Jean Valjean pääsee vapauteen, mutta hänen vanginelämänsä näkyy hänestä aina päällepäin. Valvontajärjestelmän tehtäväksi jää lähinnä huolehtia, ettei hän ikinä vapaudu stigmastaan.

Siinä missä turvaverkko muuttuu hämähäkinverkoksi, apu löytyy vaatimattomalta piispalta. Vaarallisuudestaan, epäluotettavuudestaan huolimatta piispa ruokkii ja majoittaa Valjeanin. Yön pimeydessä tämä ryöstää piispan hopeat, mutta Valjeanin jäätyä kiinni teostaan piispa vaatiikin vapautta Valjeanille väittäen antaneensa hopeat (entiselle) vangille.

Hopeat, raha, on vangin ainoa mahdollisuus päästä takaisin elämään. Vangin keltaisella passilla varustettuna rahaa taas ei saa muuten kuin varastamalla. Saatuaan ensin armon ja arvon Valjean löytää katumuksen teostaan. Vaikkakin niin ymmärrettävää, hän teki väärin. Hänet on ostettu vapaaksi. Hän valitsee uuden elämän. Hänestä tulee reilu työnantaja ja kaupungin hyväntekijä, joka uhrautuu toisten hyväksi.

Mutta poliisi Javertin mielestä oikeus on sitä, että paha saa aina kovan rangaistuksen. Hän ei usko uusiin mahdollisuuksiin. Hän ei suostu näkemään yhteiskunnan sortavia rakenteita, jotka tuottavat rikollisuutta. Lopulta Javert joutuu totuuden kanssa kasvokkain: Valjean on oikeasti muuttunut mies, se, minkä varaan Javert-parka on koko elämänsä rakentanut, ei olekaan totta. Ihminen voi muuttua, rakkaus muuttaa. Maailmaan ei mahdu sekä JAvertia että tätä uutta Valjeania, ja niinpä Javert näkee vain yhden ratkaisun. Hän tappaa itsensä.

Kun ihmiset virtaavat salista ulos ja huokailevat kulkiessaan elokuvan ihanuutta, tekisi minun mieli aloittaa salissa herätyskokous: Ei tämä ole vain elokuvaa, tämä on TOTTA! Ihmiset joutuvat noin epätoivoisin oloihin ja rakkaus, se että joku uskoo heihin ja armahtaa, luo mahdollisuuden uuteen elämään. Me olemme tämän elämän kätilöitä, me tunnemme Jean Valjeaneja! Ettekö te haluaisi itseä nähdä tämän tapahtuvan teidän ympärillänne?

Suomen lippu ja EU:n lippu kaikessa mahtipontisuudessaan makaa kuraisessa vedessä tallottuna joka kerta kun ihmisen arvo kielletään meidän perusturvajärjestelmässämme, kun sosiaalitapaukseksi muutetun ainutkertaisen ihmisen lahjat jäävät käyttämättä, lukuisia verkostopalavereja käytetään jotta voitaisiin puhua hänen ylitseen ja ohitseen. Ja niin ironista, että nämä mitättömyyksinä pidetyt ihmiset pannaan nostamaan noita lippuja teettämällä heillä ilmaista työtä työharjoitteluissa, kuntouttavassa työtoiminnassa, työvalmennuksessa ja ties missä, jota ilman tämä maa varmaan kaatuisi muutamassa vuodessa. Valvova silmä hetkeäkään herpaantumatta heidän yläpuolellaan: ettet vaan piilottele meiltä yhtäkään pankkitiliä, tulotietoa, terveyden ripettä jonka varjolla voimme kieltää sinulta sairasloman tai –eläkkeen tai hoitotuen. JA onkohan sinusta oikeastaan tuohon vanhemmuuteenkaan?

Jotenkin 90-luvun laman jälkeen on tullut hyväksyttäväksi etäännyttää itsensä niistä, joiden voimaannuttamiseen on saanut koulutuksen ja mistä saa palkkaa. Samaan aikaan kuin palvelujen käyttäjistä, potilaista tai yksinkertaisesti lähimmäisistä tuli asiakkaita, heistä tuli ”niitä”. Kun ”niiltä” huostaanotetaan lapsi, se ei satu yhtä paljon kuin minua sattuisi (näin minulle opetettiin PRIDE-koulutuksessa), koska hei, nehän on niitä! Ne on syntyneet tuollaisiksi, niille riittävät armopalat, ei ne koskaan tosta nouse, ainakaan jos eivät ole ensimmäisten sosiaalityön tai terapian saatavilla olevien standardikeinojen avulla sitä tehneet.

Minusta tuntuu aina niin oudolta, kun johtamassani Pelastusarmeijan osastossa (paikallisseurakunnassa) toimiva, lahjakkaana ja hyvänä vapaaehtoisena toimiva henkilö onkin sosiaalitoimistossa asioidessaan holhottava sosiaalitapaus, jonka vanhemmuuden taitoja epäillään mutta ei tueta, jonka omiin ratkaisuihin ja tahtoon ei luoteta vaan joka työnnetään johonkin sopivana pidettyyn muottiin. Palveluun, jonka soveltuvuutta tai tarpeellisuutta itselleen ei kysytä häneltä itseltään, mutta jota nyt sattuu olemaan saatavilla. Häkellyttävää kyllä noissa standardin mukaisissa palveluissa roikkuu usein kymmen-, jopa satakertainen hintalappu verrattuna siihen, mitä asiakas kenties uskaltaa pyytää ja mihin järjestelmällä ei ole varaa.

Palavereissa ja tapaamisissa, joissa näiden ihmisten ja heidän lastensa kohtaloista päätetään, tapaavat ammattilaiset, joista osa näkee asiakkaansa (uhrinsa?) vasta ensimmäistä kertaa ja joiden nimiä asiakas ei muista. Ne monet, monet henkilöt, joilla on pinnallinen käsitys jostakin tämän ihmisen elämän pienestä osa-alueesta. Minä, joka olen tuntenut ihmisen vuosia, kerhottanut ja leirittänyt hänen lastaan, kyläillyt hänen kotonaan ja tunnen hänen lähipiirinsä ihmiset, lapsia välillä hoitava ystävä, naapuri joka kuulee kaiken seinän takaa; me puutumme tästä asiantuntijoiden joukosta. Oliko Javert todella se, joka parhaiten tunsi Jean Valjeanin? Vai piispa? Vai ne, joita uusi Valjean auttoi?

En halua mustamaalata kaikkea julkisella sektorilla tehtävää auttamistyötä. Olen tukivanhempana ollut mukana yhdessä hyvässä verkostopalaverissa ja omien lasteni kanssa tavannut erinomaisen koulupsykologin. Tunnen muutaman mukiinmenevän lastenvalvojan, lastensuojelun sosiaalityöntekijän, mahtavan psykiatrin, 2 perheneuvojaa jne.. Heitä yhdistää yksinkertainen halu saada asiat kuntoon, kyky arvostaa ja kuunnella ihmistä, lopettaa lässytys ja palaverointi ja tehdä jotakin. Ja vankkumaton usko siihen että jotain voidaan tehdä. Jos se on vaikeaa niin otetaan käyttöön suunnitelma B yhteisen suunnitelman onnistumiseksi. Sillä, ettei kaikki julkinen auttamistyö ole Kurjien tasoa, ei voida mitätöidä tosiasiaa, että köyhäinhoidon mentaliteetti ja Javertin ajattelutapa on taas hiipinyt perusturvajärjestelmäämme.

Järjestelmämme rikki jauhamat ihmiset, joita viikottain tapaan työssäni, eivät ole valitettava poikkeustapaus, vaan seurausta yleisesti hyväksytystä ajattelusta. Sen mukaan vaikeuksiin joutunut ihminen on itse syyllinen kohtaloonsa, lähtökohtaisesti huono. Hän ei muuta tarvitse kuin jonkinasteista hengissäpitämistä -ei hänestä ihmistä tule tekemälläkään. Empatia ja arkijärki ovat turhuutta.

Mutta minä uskon Jean Valjeaniin. Hyvinkin pienillä resursseilla ja vaatimattomalla ammattipätevyydellä saadaan monen kohdalla paljon aikaan kun niihin yhdistetään arjen empatia, rakkaus ja kunnioitus.

                                                                                                                           Kaisa Mäkelä-Tulander