sunnuntai 18. elokuuta 2013

Ihmisiä joita ei olemassa




Istuin Asunnottomuusmessujen ovat muuten vielä olemassa 1.9. asti Hyvinkään Taidemuseolla. Taatusti ovat kiinnostavampaa kuin vastatapahtumansa Hyvinkäällä keskustelutilaisuudessa. Meitä oli mielenkiintoinen kokoonpano RAY:stä, VVA:sta, Rokpasta ja Kulttuurikameleonteista. Minä edustin Pelastusarmeijaa sekä asumispalveluiden että Hyvinkäällä osastossa tehtävän sosiaalisen työn puolesta. Kansainvälinen näkökulma ja yksinkertainen havainto, että meillä on kuitenkin niin paljon paremmin kuin Kairon katulapsilla, herätti. Miksi me siis valitamme, miksi suomalaiset kärsivät eivätkä muista Kairon katulapsia?


Uskon syyn löytyvän järjestelmämme usein katteettomiksi muuttuneista lupauksista. Suomalaisen sosiaalipolitiikan oppikirjoja ja lakia lukiessa voi lähes liikuttua rakkaasta Valtiosta ja Kunnasta, joka viipymättä rientää apuun vaikeuksien tullessa. Puhutaan paljon kohtuudesta, siitä ettei köyhyys saa näkyä päällepäin, kriiseissä pitää saada apua ja niiden seuraukset hallintaan. Työttömyyden ja asunnottomuuden pitää jäädä tilapäisiksi, päihteistä vapaudutaan ja ihminen itse tekee elämäänsä koskevat tärkeät ratkaisut ammattilaisen häntä rohkaistessa.


Mutta sitten kun työttömyys, pitkäaikaissairaus, harvinaisen vaikea avioero tai perheväkivalta iskee, kansalainen tai maahan muualta muuttanut joutuu absurdiin tilanteeseen: hän lukee laista mitä kaikkea hänelle kuuluisi ja miten häntä tulisi kohdella ja huomaa joutuvansa usein kynsin hampain taistelemaan ja polvet verillä kerjäämään lain hänelle takaamaa minimiä (kaiken minimin ylittävän olemassaolonkin hän nopeasti unohtaa), siis mikäli hän jaksaa eikä luovuta. Tietenkin tässä taistossa palaa tukuttain yhteiskunnan ja yksilön rahaa ja juuri tärkeitä kriisissä vähäisiä voimavaroja. Jotkut ihmiset tämä taistelu tekee työkyvyttömiksi loppuiäkseen. 




Tämä on se ongelma, jota köyhissä maissa ei ole. Siellä peli on selvä: jos putoat, yritä tarttua sukulaisiin, ystäviin tai järjestöihin ja selviä miten selviät. Tietää, mistä apua saa ja mistä ei. Rikkaassa pohjoisessa emme tiedä. Haemme apua sieltä mistä sitä lain mukaan kuuluisi löytyä, saatamme sitä saada, jotain saammekin, jotain emme. Lopun kursimme kasaan kuten Etelän köyhätkin, tai sitten putoamme lisää. Suomessa pudokas helposti kokee itsensä joksikin, jota ei ole olemassa: Lain mukaan Suomessa ei voi tapahtua sellaista, mitä minulle on juuri tapahtunut! Ja silloin on paljon helpompaa pitää itseään jotenkin syyllisenä tilanteeseen, ihmisenä, jota ei pitäisi olla olemassakaan, kuin syyttää koko perusturvajärjestelmäämme. Jo sanakin on outo: mikä perusTURVA? Se on parempi kuin ei mitään, mutta sen arvaamattomuus kuluttaa kauhistuttavalla tavalla.


Lääke rikkaan pohjoisen absurdiuteen on olemassa: hae tukia ja taistele; tiedä oikeutesi, mutta lopeta ajoissa jos homma ei onnistu, ettet tuhoudu jos taistelu osoittautuu mahdottomaksi. Älä koskaan odota saavasi jotain etuutta. Hanki tuki, arvostus ja paikkasi yhteisössä jostakin muualta. Ja auta itse toisia.


Sodassa inhimillisemmän maailman puolesta –kukkahattutätien rintamassa                                                                                                                                                                                               Kaisa Mäkelä-Tulander, Pelastusarmeijan upseeri

1 kommentti: