Istuin Asunnottomuusmessujen ovat muuten vielä olemassa 1.9.
asti Hyvinkään Taidemuseolla. Taatusti ovat kiinnostavampaa kuin
vastatapahtumansa Hyvinkäällä keskustelutilaisuudessa. Meitä oli
mielenkiintoinen kokoonpano RAY:stä, VVA:sta, Rokpasta ja
Kulttuurikameleonteista. Minä edustin Pelastusarmeijaa sekä asumispalveluiden
että Hyvinkäällä osastossa tehtävän sosiaalisen työn puolesta. Kansainvälinen
näkökulma ja yksinkertainen havainto, että meillä on kuitenkin niin paljon paremmin
kuin Kairon katulapsilla, herätti. Miksi me siis valitamme, miksi suomalaiset
kärsivät eivätkä muista Kairon katulapsia?
Uskon syyn löytyvän järjestelmämme usein katteettomiksi
muuttuneista lupauksista. Suomalaisen sosiaalipolitiikan oppikirjoja ja lakia
lukiessa voi lähes liikuttua rakkaasta Valtiosta ja Kunnasta, joka viipymättä
rientää apuun vaikeuksien tullessa. Puhutaan paljon kohtuudesta, siitä ettei
köyhyys saa näkyä päällepäin, kriiseissä pitää saada apua ja niiden seuraukset
hallintaan. Työttömyyden ja asunnottomuuden pitää jäädä tilapäisiksi,
päihteistä vapaudutaan ja ihminen itse tekee elämäänsä koskevat tärkeät
ratkaisut ammattilaisen häntä rohkaistessa.
Mutta sitten kun työttömyys, pitkäaikaissairaus, harvinaisen
vaikea avioero tai perheväkivalta iskee, kansalainen tai maahan muualta
muuttanut joutuu absurdiin tilanteeseen: hän lukee laista mitä kaikkea hänelle
kuuluisi ja miten häntä tulisi kohdella ja huomaa joutuvansa usein kynsin
hampain taistelemaan ja polvet verillä kerjäämään lain hänelle takaamaa minimiä
(kaiken minimin ylittävän olemassaolonkin hän nopeasti unohtaa), siis mikäli
hän jaksaa eikä luovuta. Tietenkin tässä taistossa palaa tukuttain yhteiskunnan
ja yksilön rahaa ja juuri tärkeitä kriisissä vähäisiä voimavaroja. Jotkut ihmiset
tämä taistelu tekee työkyvyttömiksi loppuiäkseen.
Tämä on se ongelma, jota köyhissä maissa ei ole. Siellä peli
on selvä: jos putoat, yritä tarttua sukulaisiin, ystäviin tai järjestöihin ja
selviä miten selviät. Tietää, mistä apua saa ja mistä ei. Rikkaassa pohjoisessa
emme tiedä. Haemme apua sieltä mistä sitä lain mukaan kuuluisi löytyä, saatamme
sitä saada, jotain saammekin, jotain emme. Lopun kursimme kasaan kuten Etelän
köyhätkin, tai sitten putoamme lisää. Suomessa pudokas helposti kokee itsensä joksikin,
jota ei ole olemassa: Lain mukaan Suomessa ei voi tapahtua sellaista, mitä
minulle on juuri tapahtunut! Ja silloin on paljon helpompaa pitää itseään
jotenkin syyllisenä tilanteeseen, ihmisenä, jota ei pitäisi olla olemassakaan,
kuin syyttää koko perusturvajärjestelmäämme. Jo sanakin on outo: mikä
perusTURVA? Se on parempi kuin ei mitään, mutta sen arvaamattomuus kuluttaa
kauhistuttavalla tavalla.
Lääke rikkaan pohjoisen absurdiuteen on olemassa: hae tukia
ja taistele; tiedä oikeutesi, mutta lopeta ajoissa jos homma ei onnistu, ettet
tuhoudu jos taistelu osoittautuu mahdottomaksi. Älä koskaan odota saavasi
jotain etuutta. Hanki tuki, arvostus ja paikkasi yhteisössä jostakin muualta. Ja
auta itse toisia.
Sodassa inhimillisemmän maailman puolesta –kukkahattutätien
rintamassa Kaisa
Mäkelä-Tulander, Pelastusarmeijan upseeri
Hyvin sanottu.
VastaaPoista