Puheista tekoihin

Kukkahattutätiä on viimeisen kuukauden ajan vuoroin suututtanut, surettanut ja ärsyttänyt käynnissä oleva keskustelu koulukiusaamisesta. Vaikka on todella hienoa, että asiasta puhutaan, tuntuu silti, että myös jäädään puheen tasolle, ilman että mitään tapahtuu juuri siellä, missä lapset ja nuoret ovat pitkään jatkuneen kiusaamisen kohteena. Haluaisin nostaa esille muutaman asian, joita itse olen pohdiskellut.

Ensimmäinen on se, miten ihmeessä ryhmästä sulkemista ei mielletä kiusaamiseksi? Useammankin kerran olen törmännyt ajatteluun, että on kiusaamista ja sitten on ryhmästä ulossulkemista erikseen. Ominaisinta meille ihmisinä on sosiaalisuus, tarve kuulua ryhmään. Mielestäni on äärimmäisen raakaa kiusaamista, kun lapsi joutuu hylätyksi ja ulossuljetuksi jatkuvasti. Harva aikuinenkaan kestää ulossulkemista kovin kauaa, ja silti oletamme, että osa lapsista kestää sen jopa 9 vuoden ajan.

On aivan turhaa vedota siihen, että aikuiset eivät voi puuttua lasten ystävyyssuhteisiin. Kyllä voivat. Niihin puututaan luomalle sellainen kulttuuri, jossa ketään ei jätetä yksin.  Ja jos on lapsi, jolla on vaikeuksia luoda sosiaalisia suhteita, häntä autetaan siinä. Jos ei opettajien taidot siihen riitä, hankitaan apua jostain muualta. Lasta ei jätetä vuosikausiksi yksin, koska harvalla lapsella on mahdollisuus vaihtaa omasta tahdostaan koulua.

Toinen asia, joka aina häiritsee minua on se, että aikuiset koulussa sanovat, etteivät näe kiusaamista. Jos kukaan aikuinen ei havaitse vuosikausia jatkuvaa yhteen oppilaaseen kohdistuvaa kiusaamista, on kouluyhteisössä jotain vikaa. Joko siellä on liian vähän aikuisia, jolloin aikuisten aika ei riitä enää yhteisön tarkkailuun ja perässä pysymiseen siitä, mitä yhteisössä tapahtuu. Tai voi myös olla niin, että aikuiset eivät ole kyenneet luomaan sellaista luottamuksellista ja turvallista ilmapiiriä, jossa lapset todella uskaltavat tulla kertoamaan kiusaamisesta, saati että he uskoisivat, että aikuiset todella auttavat.

Kolmas asia. johon törmään jatkuvasti, on se, miten vähän apua on tarjolla kiusaamisen kohteena olleille koulussa tai koulun loputtua. Pahimmillaan oletetaan, että vuosikausien traumat katoavat savuna ilmaan, kun koulu loppuu. Olen kohdannut monia aikuisia, joista näkee ja kuulee sen, etteivät he ole päässeet koskaan puhumaan kiusaamisesta kenellekään. Olen myös pohtinut, kuinka moni näistä aikuisista diagnosoidaan myöhemmin esimerkiksi skitsofreenikoiksi, sen sijaan, että he saisivat apua trauman purkamiseen. Vuosiakausia pelon keskellä elänyt ei usein voi lopettaa pelkäämistä, vaikka järki kuinka sanoisi, ettei enää tarvitse pelätä.

Kaiken hälyn ja kiireen keskellä olisi olennaista kyetä pysähtymään ja kuuntelemaan niin lapsia kuin aikuisiakin. Sen sijaan, että heille tarjottaisiin avuksi fraaseja "älä välitä" tai "ole reipas", voisimme edes yrittää eläytyä siihen maailmaan ja kokemukseen maailmasta, joka heillä on. Pelokkuus ja epäluottamus maailmaa kohtaan on järkevää silloin, kun ei ole lainkaan kokemusta siitä, että joku olisi omalla puolella tai että joku puolustaisi ja suojelisi.

Kouluissa kyse on viihtymisen lisäksi vieläkin tärkeämmästä asiasta: oikeudesta fyysisesti ja psyykkisesti turvalliseen ympäristöön. On hämmästyttävää, kuinka moni rankastikin kiusattu on kyennyt opiskelemaan ja oppimaan kaiken pelon ja kauheuden keskellä. On myös ymmärrettävää, että osan energia riittää vain selviytymiseen, eikä lainkaan oppimiseen. Huomauttaisin myös siitä, että pelon keskellä ei elä vain kiusaamisen kohde, vaan usein myös ne, jotka avuttomina seuraavat kiusaamista sivusta.

Lopuksi: monissa kiusaamistapauksissa ei sana kiusaaminen todellakaan kerro siitä, mistä on kyse. Siksi mielestäni pitäisi alkaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Usein kyse on henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, joka ei muutu hyväksytyksi siksi, että tekijä on alaikäinen. On myös täysin tuulesta temmattu ajatus, ettei alle 15 vuotias ole millään lailla vastuussa tekemisistään. Vaikkei rikosoikeudellista vastuuta olekaan, aina on olemassa vahingonkorvausvelvollisuus, varsinkin silloin, kun teot ovat tahallisia ja vahingoittamistarkoituksessa tehtyjä.

Olisi jo korkea aika alkaa painottaa ystävällisyyden ja kuuntelemisen merkitystä. Ja siirtyä vain puhumisesta tekoihin. Pienetkin teot kun voivat muuttaa jonkun kanssaihmisen maailmaa merkittävästi.

Kukkahattutäti ajatuksia jakoi Katri