keskiviikko 28. elokuuta 2013

Opettaja ohjaksissa



Opettaja ohjaksissa

Johdanto
Seuraavassa esittämäni ajatukset perustuvat kokemuksiini kolmikymmenvuotisen opettajaurani aikana. Paitsi tavallisissa luokissa opetin kaksi vuotta laitoksessa ja kolme vuotta yläasteen tarkkailuluokalla. Toistakymmentä vuotta toimin alkuopettajana, minkä jälkeen siirryin laaja-alaisen erityisopettajan tehtäviin. Tässä tehtävässä olin viisi vuotta. Viimeiset vuodet ennen siirtymistäni eläkkeelle opetin 1-3. monimuotoluokkaa, jossa kaikilla lapsilla oli diagnoosi. Työssäni huomasin, että perusarvot opettamisessa ovat aina samat, oli ryhmä millainen tahansa. Näitä arvoja ovat luottamus, hyväksyntä ja välittäminen. Kun lasta ohjataan näiden arvojen mukaisesti, hänelle muodostuu itsestään hyvä käsitys, ja hyvä minä-kuva on mielestäni tärkein oppimisen edellytys. 

Luottamus
Viimeaikainen julkinen keskustelu tuntuu äänekkäimmin puoltavan käsitystä, että lasten ja nuorten kasvatuksessa tulisi lisätä rangaistuksia ja sanktioita, ja opettajille toivotaan oikeutta aikaisempaa järeämpiin otteisiin niskuroivien oppilaiden taltuttamiseksi. Vanhempia myös muistutetaan heidän kasvatusvastuustaan. Tästä huolimatta kouluun tulee aina lapsia, jotka eivät tunnu sopeutuvan sääntöihin, eivät jaksa istua rauhallisesti paikallaan tai käyttäytyvät muuten huonosti. Koululaiset ovat kuitenkin vasta lapsia ja kasvussaan keskeneräisiä. He vasta harjoittelevat käyttäytymistä, ja suhtautumistapansa he omaksuvat niiltä aikuisilta, jotka kuuluvat heidän elämänpiiriinsä. Koulussa se on opettaja. Hän välittää heille omat arvonsa, joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Tästä hänellä ammattikasvattajana on erityinen vastuu.
Työssäni opettajana koin keskeiseksi saavuttaa oppilaiden luottamuksen. Halusin heidän tietävän, etten koskaan nolaisi heitä tai saattaisi heitä häpeään ja että ristiriitatilanteisiin etsisimme ratkaisua ongelmaan yhdessä. Jos opettaja suhtautuu lapseen ongelmatilanteissa autoritaarisesti käskemällä, huutamalla tai rankaisemalla ja jos hän käyttää valtaa kuulematta oppilaita, vetoamalla esimerkiksi koulun sääntöihin, oppilas kokee hänet vihollisekseen ja vastaa samalla mitalla. Ellei opettaja kykene tilannekohtaiseen ongelman käsittelyyn, ellei hän kuuntele oppilaan näkemystä tapahtuneesta ja luota omaan harkintaansa tilanteen ratkaisemisessa, hän menettää oppilaan luottamuksen. Säännöt ovat vain suuntaa antavia ja niissä on aina mahdollista joustaa.  
Kerron esimerkin laitoskoulusta, jossa 1970- ja 1980- lukujen vaihteessa opetin kaksi vuotta pientä ala-asteen yhdistelmäluokkaa. Olin juuri lopettanut vuoden sijaisuuteni 36 oppilaan kuudennessa luokassa, kun minulle ehdotettiin laitoskoulua. Luokassani olisi aluksi vain kuusi oppilasta, neljä poikaa ja kaksi tyttöä, ja enimmilläänkin heitä tulisi olemaan korkeitaan 10. Suostuin heti. Niin pieni luokka ei tuottaisi minulle minkäänlaisia vaikeuksia – näin uskoin. Haasteena pidin lähinnä sitä, että oppilaat olivat eri luokka-asteilla ja samassa luokkatilassa. Järkytykseni oli melkoinen, kun astuin pieneen askeettiseen luokkahuoneeseen, jonka ainoat koristeet olivat töhrityt seinät ja pulpetit, ja tapasin tulevat oppilaani. Heidän provosoiva ulkonäkönsä lävistyksineen ja irokeesikampauksineen, heidän tummanpuhuva vaatetuksensa kettinkeineen ja niitteineen, heidän haistatteluun painottunut kielenkäyttönsä ja tupakan kellastamat sormensa eivät mitenkään kyenneet kätkemään sitä, kuinka onnettomia, kuinka rikkinäisiä he olivat. Oppikirjapino, jonka olin tuonut luokkaan heitä varten, tuntui asiaan kuulumattomalta. En koskenutkaan siihen, vaan vietin koko päivän jutellen lasten kanssa. Samalla mietin ankarasti, mikä tässä olisi järkevintä, kuinka tässä oikein tulisi edetä. Nämä lapset eivät olleet opiskelukuntoisia, ja päätin ottaa heidän kanssaan aikalisän.
Toin kotoa luokkaan maton, julisteita, kasveja ja kasapäin lasten ja nuorten kirjoja. Omenia, mehua ja korppuja toin myös ja annoin lasten maata lattialla, kun luin heille tarinoita. Kirjoissa ei yleensä kerrota lapsista, joilla on kaikki hyvin, päinvastoin. Huomasimme, kuinka vaikeissakin oloissa kasvoi sankareita. Keskustelimme paljon, ja kun lasten luottamus minua kohtaan lisääntyi jopa siinä määrin, että he yrittivät pyynnöstäni hillitä kielenkäyttöään, otin esiin ensimmäiset oppikirjat. Toivoin heidän huolehtivan hyvin kirjoistaan, niistä tulisi heidän lapsuusmuistojaan, ja koko ajan osoitin suurta mielenkiintoa heidän työskentelyään kohtaan. Erityisen onnistuneita suorituksia näytin toisillekin, jotta voisimme yhdessä ihastella ryhmämme edistymistä.
Kun lapset kokevat, että heihin suhtaudutaan vakavasti ja että heihin luotetaan, he uskaltavat luottaa itseensä. Samalla heissä kasvaa luottamus aikuisiin, koulussa opettajaan. Kun he kokevat, että opettaja hyväksyy heidät juuri sellaisina kuin he ovat, heidän minä-kuvansa vahvistuu, he luottavat kykyynsä oppia ja tekevät parhaansa. Mitä huonommin lapsi voi, sitä tärkeämpää on huomata hänen pienikin yrityksensä toimia toivotulla tavalla ja sitä vähemmän on syytä kiinnittää huomiota hänen epäonnistumisiinsa tai rikkomuksiinsa.  

Hyväksyntä
Lasten ja nuorten on toistuvasti saatava kokea olevansa hyväksyttyjä ja tuottavansa iloa pelkällä olemassaolollaan. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun lapselle syystä tai toisesta on muodostunut itsestään huono kuva ja kelpaamattomuuden tunne. Paitsi laitoskoulussa tämä selvisi minulle yläasteen tarkkailuluokalla, jonne siirryin kolmeksi seuraavaksi vuodeksi. Niinä vuosina ymmärsin myös, kuinka tärkeitä vanhemmat ovat opettajan yhteistyökumppaneina.
Yleisopetuksen yläasteen koulussa opettajat olivat kuulemma vastustaneet tarkkailuluokkien tuloa heidän kouluunsa, ja minulle selvisi heti, että tärkein tehtäväni on pitää luokkani oppilaat mahdollisimman huomaamattomina. Itse tunsin kuuluvani heidän kanssaan samaan kastiin, ja tein voitavani saavuttaakseni myös opettajakunnan luottamuksen. Oppilaista olin huolissani, sillä huomasin nopeasti, että he olivat jo aikoja sitten tipahtaneet kärryiltä. Koulunkäynti oli ollut heille eri syistä vastenmielistä, eikä heillä ollut minkäänlaista luottamusta kouluun ja opettajiin. Itsestään heillä oli huono käsitys, jonka he kätkivät röyhkeän ja ylimielisen käytöksen taakse. Siitä oli aloitettava. Päätin etsiä apua heidän vanhemmiltaan. He tunsivat lapsensa parhaiten, ja heidän uskoin vaikeuksista huolimatta välittävän lastensa koulunkäynnistä. Koska arvelin heillä olevan tässä vaiheessa lähinnä huonoja kokemuksia koulusta, päätin ottaa yhteyttä koteihin vasta kun minulla olisi pojista jotakin hyvää kerrottavaa.
Vähitellen solminkin yhteydet huoltajiin, sillä koulupäivien kuluessa nuorissa ilmeni monenlaisia hyviksi kokemiani ominaisuuksia, joista saatoin kertoa vanhemmille. Erään pojan kohdalla en keksinyt kuitenkaan kerrassaan mitään, mitä olisin voinut rehellisesti kehua, ja olin epätoivoinen. Eräänä aamuna pojat juttelivat keskenään sodasta, ja kyseinen poika huudahti spontaanisti: ”Jos sota tulis, mä ainakin menisin heti systerin luo.” Tässä se viimein tuli, se kaipaamani aasinsilta, ja ryntäsin päivän päätyttyä puhelimeen. Äiti noudettiin kaupan kassalta ja ensi töikseen hän tokaisi: ”Mitä nyt taas?” Hän tiesi, että puhelu tuli koulusta. Ilmeisesti hän ei ollut lainkaan pannut merkille, että koulu oli vaihtunut ja että hän puhui poikansa nykyisen opettajan kanssa ensimmäistä kertaa. ”Soittelen kysyäkseni, miltä tämä koulunkäynti siellä kotona näyttää, kun tässä on jo pari kuukautta vierähtänyt. Koulussa sujuu ihan mukavasti, ja olen pannut merkille että Makelle sisko on hyvin tärkeä.” Äiti tuntui mykistyvän hetkeksi, ja jatkoin leppoisaa jutustelua. Kun äidille valkeni, että mitään kielteistä ei ollutkaan tulossa, hän rauhoittui, ja keskustelumme venyi pitkäksi. Sain kuulla pojan herkkyydestä, jopa hänen iloisesta vauva-ajastaan. Minusta tuntui, että näitä hauskoja muistoja kaivettiin jostakin kaukaa muistojen kätköistä. Sain myös kutsun kotiin. Kun seuraavana päivänä odottelin tapani mukaan poikia luokan ovella, näin kyseisen pitkän pojan harppovan tutulla tyylillään aulan poikki. Astuessaan luokkaan hän tönäisi minua lähes hellästi ja mörähti: ”Mitä säkin mutsille soittelet!” Saatoin selvästi huomata, kuinka puhelun lämmin tunnelma oli siirtynyt kotiin, ja kuin bumerangi se palasi kouluun. Vierailin poikien kodeissa, ja huomasin, kuinka innostuneita pojat olivat tulostani. He luottivat jo siihen, että vierailuni sujuisi iloisissa ja myönteisissä merkeissä ja että vanhemmat sen päätyttyä olisivat tyytyväisiä, ehkäpä jopa vähän ylpeitäkin pojistaan. Poikien koulunkäyntiin vierailuillani oli erittäin suotuisa vaikutus. Keskinäisen luottamuksemme kasvaessa he tekivät parhaansa. Heidän tiedoissaan ja taidoissaan oli kuitenkin niin suuria aukkoja, että kyseisen luokka-asteen vaatimukset tuntuivat kohtuuttomilta. Se turhautti minua opettajana, vaikka turhana en työtäni pitänytkään. Vakavat keskustelumme – pojat arvostivat ajatuksiani – koskivat moraalia ja etiikkaa ja muokkasivat heidän mielipiteitään. Se näkyi heidän käyttäytymisessään. Luokkaretki Tukholmaan kruunasi yhteiset vuotemme, ja olin pojista ylpeä. Levollinen en kuitenkaan ollut, sillä joidenkin kohdalla ennuste oli kaikesta huolimatta huono.
Lasten ja nuorten kanssa on tärkeää keskustella paljon. Keskustelun tulisi mielestäni sisältyä kaikkiin oppitunteihin, sillä paitsi että lapset ja nuoret muokkaavat keskustellessaan ajatuksiaan he oppivat ilmaisemaan itseään ja tunteitaan. Kun opettaja luo luokkaan toisen mielipidettä arvostavan ja kunnioittavan ilmapiirin ja rohkaisee kaikkia osallistumaan keskusteluun, hän osoittaa välittävänsä oppilaista ja heidän ajatuksistaan. Tässä on tärkeää, että hän altistaa myös itsensä, että keskustelu on aidosti vuorovaikutteista.

Välittäminen
Ollakseen uskottava ja saadakseen arvovaltaa opettajan on siis voitettava lasten ja nuorten luottamus. Tämä puolestaan edellyttää, että lapset tietävät opettajan hyväksyvän heidät juuri sellaisina kuin he ovat. Heidän on uskottava opettajan pitävän heistä. Lisäksi lasten on tärkeää tietää, että opettaja on sitoutunut työhönsä heidän opettajanaan ja että hän aidosti välittää heidän oppimisestaan ja menestymisestään. 
Työssäni tarkkailuluokan opettajana tunsin raskaana vastuun pojista ja heidän tulevaisuudestaan yläasteen päätyttyä, sillä kaikki poikien koulunkäyntiin liittyvät ratkaisut tein itsenäisesti. Koulussa oltiin tyytyväisiä, kun pojat eivät aiheuttaneet näkyvää häiriötä, ja sainkin tehdä työtäni kaikessa rauhassa. Kuukausittaisen tarkkailuluokkien opettajille järjestetyn yhteisen työnohjauksen lisäksi hankin itselleni yksityistä keskusteluapua. Viime kädessä olin kuitenkin omillani, ja koska koin suurta ristiriitaa koulun opillisten vaatimusten ja poikien valmiuksien välillä, olin heidän puolestaan lähinnä onneton ja vihainen. Olin vakuuttunut siitä, että jos poikien siirrot tarkkailuluokille olisi aikanaan vältetty, heidän elämänsä olisi saattanut saada aivan toisen suunnan. Erottaminen joukosta, kelpaamattomuuden tunne ja pettymys kouluun ja opettajiin olivat vieneet heiltä itseluottamuksen ja omanarvontunnon.
Ennen siirtymistään tarkkailuluokalle pojat olivat kertomansa mukaan ajautuneet koulussa jatkuviin hankaluuksiin. He uskoivat, ettei opettaja pitänyt heistä lainkaan. He lensivät toistuvasti ulos luokasta, ja jälki-istunnossa he istuivat yhtä mittaa. Lisäksi opettaja valitti jatkuvasti heidän käytöksestään vanhemmille. Pojat esittelivät minulle vanhoja reissuvihkojaan, joihin oli kirjattu kaikki pienetkin rikkeet tunnontarkasti ja joissa vanhempia kehotettiin keskustelemaan asioista kotona. Vanhemmat kertoivat yrittäneensä kovistella poikia. ”Kun eihän me olla siellä koulussa, niin mitä me voidaan tehdä?”, he ihmettelivät. Pojat paljastivat saaneensa jopa selkäänsä, kun muu ei auttanut. Tuskin kukaan kuunteli poikia tai välitti aidosti heidän tunteistaan. Heiltä puuttui turvallisen ja luotettavan aikuisen malli, ei vain kotona vaan myös koulussa.
Aina on ollut vanhempia, jotka omien vaikeuksiensa vuoksi laiminlyövät lastensa kasvatuksen. Suurin osa vanhemmista tekee kuitenkin parhaansa. Jopa samassa perheessä lapset saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia, eikä kasvatus ole suinkaan aina helppoa. Siksi on tärkeää, että vanhemmat ja opettaja tekevät aitoa yhteistyötä. Tämä edellyttää molemminpuolista luottamusta. Julkisessa keskustelussa opettajat valittavat vanhempien liiallista sekaantumista heidän työhönsä ja vaativat työrauhaa. Tämä kertoo mielestäni ensisijaisesti vanhempien koulua kohtaan tuntemasta luottamuspulasta. Se ei korjaannu moitteilla, kielloilla tai käskyillä. Luottamus on ansaittava.       
Tarkkailuluokka-kokemukseni jälkeen halusin kiihkeästi päästä opettamaan pieniä ensi- ja toisluokkalaisia, sillä heidän kohdallaan kaikki mahdollisuudet ovat vielä olemassa. Kuvittelin pulpetteihin omat tarkkikseni pieninä poikina ja kuinka rauhoittelisin sitä, jolla oli oppimisvaikeuksia: ”Älä ole yhtään huolissasi. Ei ole kiirettä. Opit ihan varmasti. Sitä paitsi olet jo nyt tosi taitava voimistelija, ja entäs se hieno piirustus, jonka teit!” Tai kuinka ihastelisin sen pienen veitikan nopeaa etenemistä matematiikan tehtävissä, sen, joka malttoi huonosti pysyä paikallaan: ”Sinä se sitten olet oikea nopeuden huippu! Kun olet valmis, voisit ehkä auttaa minua, kun tuon kynälaatikon kynät pitäisi kaikki teroittaa ja se vie minulta ihan liikaa aikaa.” Tai kuinka ehdottaisin pojalle, jonka isä joutui vankilaan, että hän toimisi apulaisenani ja auttaisi järjestämään luokan kaappeja koulun jälkeen. Näin saisin tilaisuuden jutella hänen kanssaan, luoda luottamusta välillemme, kuulostella hänen tuntojaan ja niin edelleen. Kaikin tavoin osoittaisin lapsille, kuinka tärkeitä he ovat minulle, ja heidän poissa ollessaan kertoisin koko luokalle, kuinka ikävältä kyseisen oppilaan tyhjä pulpetti näyttää. Näin toimisin myös silloin, kun kyseessä olisi se kaikkein vilkkain ja suulain kaveri. Lasten vanhemmille haluaisin heti kertoa, kuinka onnellinen ja ylpeä olen saadessani opettaa heidän lapsiaan ja että se on minulle suuri kunnia.

Minä-kuva
Lapset muodostavat käsityksen itsestään ensisijaisesti sen perusteella mitä hänelle tärkeät aikuiset hänestä sanovat. Häneen luoduista katseista ja ilmeistä he peilaavat omaa kuvaansa. Alkuopetuksen luokissani keskustelimme paljon. Pohdiskelimme usein, miltä esimerkiksi vammaisista tai muista maista tulleista lapsista tuntuu elämä Suomessa, ja olin aina iloinen, kun sain luokkaan lapsen, joka poikkesi tavalla tai toisella muista. Minusta oli tärkeää osoittaa oppilailleni, kuinka ainutlaatuisia me ihmiset olemme. Halusin lasten huomaavan, että heidän keskinäinen vertailunsa on mahdotonta. Sen sijaan he täydentävät toisiaan upeasti. Yksi on taitava matematiikassa, toinen innostuu käsitöistä ja on hienoa, kun kaveri auttaa kaveria. Erilaisuus on rikkautta. Yllätyin, kuinka helposti lapset omaksuvat kyseisen ajattelutavan, iloitsevat toistensa menestyksestä ja osaavat myös itse ottaa vastaan kiitoksia. Opettajan esimerkin mukaan lapset oppivat ratkomaan myös ristiriitoja. Meillä oli luokassa käytössä sovintomatto, jolla silloin tällöin, ihan omia aikojaan, istui pari riitapukaria kolmannen jakaessa puheenvuoroja.
Luokan yhteishenki on tärkeä, ja sen luomisessa opettajalla on päävastuu. Ketään ei saa missään tilanteessa sulkea joukon ulkopuolelle. Jos luokassa on oppilas, jota kiusataan, opettajan velvollisuus on huolehtia siitä, että tilanne korjaantuu. Tämä edellyttää häneltä, että hän tuntee oppilaansa hyvin, ja vastavuoroiseen tutustumiseen onkin käytettävä riittävästi aikaa. Oma työskentelytapani lasten kanssa oli kokonaisvaltaista, enkä yhtään kaivannut välituntien sosiaalista kanssakäymistä opettajainhuoneessa. Halusin olla lapsille läsnä koko koulupäivän. Tästä syystä olin tyytyväinen siihen, että luokkani sijaitsi parakissa, aika kaukana pääkoulusta. Parakin toisen opettajan kanssa teimme yhteistyötä, vaihdoimme joitakin tunteja ja tunsimme parakkikoulun kaikki lapset. Rehtori oli hyvin perillä luokkiemme toiminnasta, ja häneltä saamani luottamus ja vanhempien osoittama arvostus antoivat työlleni merkitystä.          
Luokissani oli keskimäärin 25 lasta, ja jossakin vaiheessa luokassa toimi myös osa-aikainen avustaja. Erityisluokassani luokka-avustaja toimi kokopäiväisesti. Kokemukseni perusteella pidän ihanteellisena noin 20 oppilaan luokkaa, jossa kaikki lähiseudun ensiluokkalaiset – diagnoosista riippumatta – aloittavat koulunkäynnin. Ihannetilanteessa luokassa tulisi olla kaksi opettajaa, joista toinen voisi mielellään olla erityisopettaja. Läheskään kaikilla tunneilla toista aikuista ei kuitenkaan tarvita, joten erityisopettajan palveluja voisi hyvin jakaa useamman luokan kesken. Lasten leimaamista erityisiksi tulisi mielestäni välttää kaikin keinoin, ja erityisopettaja olisikin luokassa kaikkia lapsia varten, auttaen heitä ammattitaitoisesti kulloisenkin tarpeen mukaan.     
Toistakymmentä vuotta pienten ensi-ja toisluokkalaisten parissa vahvisti luottamustani lasten kykyyn oppia vaikeuksista huolimatta. Erityisluokalla, jossa toimin työurani viimeiset vuodet, tämä näkyi selvästi. Jos lapsi tuntee kuuluvansa joukkoon, jos hän tietää tuottavansa iloa vanhemmilleen ja opettajalle ja jos hänen puutteilleen annetaan mahdollisimman vähän huomiota, hän tekee parhaansa, ja sen täytyy riittää. Kun lapsen ponnistelu huomataan ja hän saa toistuvasti kannustavaa palautetta ja kun opettaja huomaa hänen vahvuutensa ja tuo sen myös julki, lapsen into kasvaa ja itseluottamus vahvistuu. Lukemattomia kertoja olen saanut nähdä, kuinka kiitokset innostavat lasta pyrkimään aina vain parempiin suorituksiin. Opettajan sana painaa paljon, ja kun hän kuvaa vanhemmille heidän lastaan koskevia myönteisiä havaintoja, myös vanhemmat tuntevat voivansa luottaa opettajaan. Heille on tärkeää tietää, että opettaja pitää heidän lapsestaan. Kun vanhemmat uskovat, että lapsen paras on opettajalle tärkeää, ratkaisut mahdollisiin pulmiinkin löytyvät kuin itsestään. Jos he opettajan kanssa käymänsä keskustelun päätyttyä palaavat kotiin helpottuneina ja tyytyväisinä, on otettu aimo askel lapsen parhaaksi. Vanhempien täytyy saada olla ylpeitä omista lapsistaan.
Laaja-alaisen erityisopettajan tehtävässäni istuin säännöllisesti mukana oppilashuoltotyöryhmän kokouksissa, joihin toisinaan osallistui myös oppilas ja hänen vanhempansa, sosiaalityöntekijä ynnä muita asiantuntijoita. Istunnoissa, joissa käytiin läpi lapsen tuottamaa huolta, vanhemmat tunsivat olevansa kuin tuomioistuimen edessä. Ahdistuksessaan he eivät tahtoneet usein saada sanaa suustaan. Joissakin tapauksissa he menettivät itsehillintänsä, mikä oli yhtä surullista. Jos lapsi oli mukana, hän saattoi istua jopa koko kokouksen ajan nurin päin tuolillaan, pipo silmillä, sanomatta sanaakaan. Myöhemmin lapsi kertoi, että hän oli sulkenut myös korvansa, sillä niin sietämättömäksi ja epäaidoksi hän koki aikuisten itseään koskevan keskustelun. Lapsen mielestä kukaan ei ollut kiinnostunut hänen ajatuksistaan. Omissa luokissani pidin tärkeänä, että saatoin tarvittaessa konsultoida asiantuntijoita, psykologia tai lääkäriä, mutta oppilaitani ja heidän vanhempiaan en halunnut koskaan saattaa edellä mainitun kaltaisiin kiusallisiin tilanteisiin.       

Koulun ilmapiiri
Opettajan työni aloitin aikanaan tekemällä vuoden ajan useita sijaisuuksia eri kouluissa. Koulujen ja luokkien vaihtuessa muuttui aina myös ilmapiiri, ja pian huomasin, kuinka suuri rooli hyvän ilmapiirin synnystä kuuluu koulun rehtorille. Koulussa, jossa rehtori otti sijaisen vastaan kuin odotetun vieraan ja esitteli hänet opettajakunnalle, jossa iloiset ja kannustavat hyvän päivän toivotukset, lämpimät ja arvostavat lapsiin liittyvät lausahdukset sekä avoimet ja helposti lähestyttävät ilmeet opettajien kasvoilla, kertoivat hyvästä ilmapiiristä. Tällaisessa koulussa saattoi nähdä rehtorin juttelemassa käytävällä oppilaiden kanssa, siirtyvän heidän mukanaan joskus jopa välitunnille jatkamaan keskustelua ja nauravan iloisesti nuorten leikinlaskulle. Tällaista rehtoria oli helppo lähestyä, ja opettajien keskusteluissa hänestä puhuttiin arvostavaan ja kunnioittavaan sävyyn. Hänen koulussaan ei myöskään näyttänyt esiintyvän minkäänlaista klikkiytymistä, vaan jopa sijainen tunsi olevansa tervetullut joukkoon, jossa – oli kyse toisesta opettajasta, oppilaasta tai hänen vanhemmistaan – keskustelu oli aina hengeltään ystävällistä ja rakentavaa. Tällaisissa kouluissa oli hyvä oppimisen ilmapiiri. Muistan kerrankin, kun rehtori tuli kanssani luokkaan, kertoi lapsille, kuka olen ja että toimin heidän opettajansa sijaisena loppuviikon. Sitten hän kääntyi minuun päin ja sanoi: ”On hauska jättää sinut tähän luokkaan, sillä täällä käsittääkseni kaikki viihtyvät.” Lapset hymyilivät tyytyväisinä, ja tilanne oli alusta asti hallinnassa. Joukossa oli kuitenkin myös kouluja, joissa lapsia nimiteltiin heidän diagnoosiensa tai kansallisen alkuperänsä mukaan, joissa rehtorin läsnäolo aiheutti jännitystä sekä opettajissa että oppilaissa ja joissa sijainenkin sai heti aluksi tutustuttavakseen koulun tiukat säännöt. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että vaikka lasten käytöksessä ja osaamisessa oli eri kouluissa ja luokissa suuriakin eroja, lasten kyvykkyys ja mahdollisuudet tuskin poikkesivat toisistaan. Ero perustui ensi sijaisesti tapaan, jolla heitä ohjattiin.
Kun kurinpito ja rajojen asettaminen perustuu sääntöihin ja rehtorin ja opettajan määräysvaltaan, lapset kokevat heidät vihollisikseen. He rikkovat sääntöjä ja ärsyttävät tahallaan mielestään ärsyttäviä opettajia. Jos taas koulun toiminta perustuu kaikinpuoliseen luottamukseen, jos lapset tuntevat itsensä hyväksytyiksi ja kuuluvansa joukkoon, he kokevat koulun omakseen. Hyvässä koulussa rehtori luottaa opettajaan, opettaja oppilaisiin, oppilaat opettajaan ja opettaja rehtoriin. Säännötkin luodaan yhdessä. Tällaisessa koulussa luottamus kodin ja koulun välillä toteutuu lähes itsestään. Kun suhde kaikkien osapuolten välillä on avoin ja kuunteleva, kun koulun ilmapiiri on lämmin ja emotionaalisesti turvallinen, lapset kokevat, että heistä välitetään. Tällaisessa koulussa kaikki sekä oppivat että viihtyvät.  

Artikkeli on julkistu Ryhmätyö-lehden 3/2013 numerossa.

      

9 kommenttia:

  1. Hienoa pohdintaa ja opettajan viisautta. Opettajan on kohdattava sopivalla nöyryydellä työnsä ja tärkeintä on kehittää vuorovaikutuksessa aitoa dialogista kohtaamista ja sitä ne meidän opiskelijat tarvitsevat, vaikka eivät aina osaa sitä pyytää tai edes toivoa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon Eija, että jaoit tämän ministeriössä! Se loi todella hyvän kontrastin jutulle (http://www.image.fi/artikkelit/luokan-uudet-h-irik-t), jota luin ennen tämän lukemista. Niitä vertailemalla todella näkee, miten paljon hyvää lasta ja vanhempia arvostavalla asenteella voidaan saada aikaan. Ja miten vähän ilman niitä...

    Tämän kertomuksen lukemisen täytyisi kuulua kaikkien opettajien koulutukseen, olivatpa siten lasten tai aikuisten opettajia. Siis opettajien opettajat, liittäkää tämä oppimateriaaleihinne! Tarinoiden avulla ihminen parhaiten oppii!

    VastaaPoista
  3. Kiitos ilaahduttavista ja kannustavista kommenteista. Hyvää syksyä ja työniloa!

    VastaaPoista
  4. Voi, kun kaltaisiasi opettajia olisi enemmän! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunpa olisit poikani opettaja

      Poista
    2. Kumpa olisit kaikkien lasten opettaja. Ihailtavaa kunnioitusta toista ihmistä kohtaan.

      Poista
  5. Ensimmäisen vuoden opeopiskelijana löysin tälle sivulle monen mutkan kautta luettuani Timo Saloviidan artikkelin Inkluusiosta pohjaksi raportilleni omasta suhtautumisestani poikkeavuuteen. Kiitos tekstistä, tässä oli paljon ajateltavaa! Jospa voisin jonain päivänä olla luokanopettaja ja erityisopettaja luokalla, jossa saisivat oppia kaikki "tavalliset" ja "erilaiset", omilla tavoillaan erityiset oppilaat.

    VastaaPoista
  6. Lämmin kiitos viisaasta tekstistä.

    VastaaPoista
  7. Löysin tämän jutun Katri Kytöpuun linkkaamana Facebookista.
    Olipa hieno ja innostava kirjoitus. Kiitos!

    VastaaPoista