Viime aikoina olen miettinyt, kuinka helppoa on piiloutua sanojen taakse ja naamioida melko epäinhimilliset toimet ja suunnitelmat kuulostamaan jollain lailla tolkullisilta. Niskakarvani nousevat joka kerran pystyyn, kun puhutaan kannustavasta tai aktivoivasta sosiaaliturvasta. Näihin sanayhdistelmiin piiloutuu liian usein useampikin etiikkaan ja ihmisarvoon liittyvä asia.
Ensinäkin vaikka puhutaan sosiaaliturvasta, useimmiten tarkoitetaan työttömyysturvaa. Kukaan ei kaiketi ole vaatimassa lapsia, ikääntyneitä tai vammaistukia saavia työskentelemään tukia saadakseen? Toiseksi suurin osa työttömyysturvaa saavista on jo tehnyt työtä turvaansa vastaan aiemmin, maksanut siitä etukäteen verojen kautta. Nämä tuethan ovat meille kaikille luotu turvaverkko, jonka me itse maksamme ja joka aktivoituu, kun kohtaamme elämässä jotain sellaista, josta emme selviä yksin. Miten ihmisestä, joka on tehnyt parhaimmillaan 30-40 vuotta työtä, tulee työttömyyden myötä vastuuton ja laiska?
Kaikki kukkahattutätikaverini tietävät, että tässä yhteydessä puhe kannustamisesta ja aktivoinnista saa minut miltei raivon valtaan. Lähtökohta: vain harvoja ihmisiä aktivoi saati kannustaa pakko. Lienee inhimillistä, että kun joudumme selkä seinään vasten ja taipumaan ulkoapäin tulevaan kontrolliin, suurimmassa osassa meistä herää tunne epäoikeudenmukaisuudesta ja sen myötä halu kapinoida. Olisi siis ihan hyvä kysyä, mihin suunnitellut toimenpiteet kannustavat? Olisi myös reilumpaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tällä hetkellä suunnitellaan järjestelmää, jossa pystytään pakottamaan ihmiset töihin ja pakko perustuu siihen, että kyseisillä ihmisillä on niin huono taloudellinen tilanne, ettei heillä ole varaa kieltäytyä.
Yhteiskunnan yksi tärkeimmistä tehtävistä on auttaa kansalaisia pysymään toimintakykyisinä, terveinä ja mielellään hengissä silloin, kun vallitsee taloudellisesti huonot ajat. Kuten historia on meille opettanut, näitä huonoja aikoja tulee markkinataloudessa aallonomaisesti. Jos meillä ei olisi rakenteita, jotka tasoittavat aallon pohjia ja huippuja, päätyisimme nopeasti tilanteeseen, jossa suurin osa kitkuttaa pärjäämisen reunalla ja raha keräytyy pienelle vähemmistölle. Suomessakin tämän kaltainen kehitys alkoi valitettavasti 1990-luvun laman aikana. Silloin karsittiin rankalla kädellä erilaisista palveluista ja tuista ja väitän, että ainakin osa tämän päivän syrjäytyneistä (tai syrjäytetyistä) nuorista on juuri noiden vuosien tulosta. Samaa kategoriaa ovat mielenterveys- ja päihdepuolen ongelmat, pysähtyneisyys niin peruskoulussa kuin korkeamman asteen oppilaitoksissa sekä osaa kansasta vaivaava hyvinvointivaje. Auliisti myönnän tässä vaiheessa kärjistäväni, sillä onneksi näilläkin saroilla löytyy paljon hyvää. Se hyvä pitäisi vain nostaa kaikkien nähtäville ja aloittaa sen levittäminen ja hyödyntäminen laajemminkin.
Markkinataloudessa tarvitsemme yhteiskunnan rakenteita. Vapaaseen markkinatalouteen uskovat ajattelevat usein, että juuri kuluttamisessa, taloudessa ja yritystoiminnassa ihmiset toimivat kylmän rationaalisesti. Valitettavasti vain ihmiset aivot eivät aina tue tätä rationaalisuutta, pikemminkin päinvastoin, tuppaamme olemaan järjestelmällisesti epärationaalisia.
Ihmisinä meiltä vaaditaan rohkeutta myöntää oma inhimillisyytemme ja sen mukana tulevat heikkoudet ja haasteet. Emme yksinkertaisesti kykene olemaan kylmän rationaalisia koko ajan. Sanoisin jopa, että onneksi emme siihen kykene. Sen sijaan ihminen on löytänyt rahtusen järkeä jo varhain ja sen seurauksena on kehitetty rakenteita, jotka suojaavat meitä itseltämme. Näitä rakenteita ovat esimerkiksi yhteiskunnat, uskonnot ja perheet. Kaikki nämä ovat alkaneet haurastua, kun vallalle on päässyt ajatus ihmisen omasta ylivertaisesta järjestä.
Vapaus - vastuu
Järki - tunteet
Yksilö - yhteiskunta
Nämä sanaparit eivät kilpaile keskenään, ne tarvitsevat toisiaan. Koko elämämme etsimme tasapainoa juuri näille sanapareille. Tasapainon löytäminen on meidän kaikkien yhteinen tehtävä ja meidän on yhdessä luotava ne rakenteet, jotka ylläpitävät tasapainoa. Jos onnistumme tässä tehtävässä edes kohtalaisesti tulevaisuudessa, saattaisimme joku päivä huomata elävämme todellisessa hyvinvointivaltiossa. Sellaisessa yhteiskunnassa, joka aidosti kannustaa ja aktivoi kansalaisiaan.
Ps. Ollaan muuten jännän äärellä, kun hyvintoimeentulevia kannustetaan rahalla ja toimeentulon rajalla horjuvia vastaavasti uhalla sen vähäisenkin tuen viemisellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti