perjantai 19. huhtikuuta 2013

Kertomuksia elävästä elämästä I, Kirjoittaja Kaisa Thulander-Mäkelä, Luutnantti, Pelastusarmeija


Eletään joulunalusaikaa. Ulko-ovea lähestyy tuntematon nainen mutta osaan jo arvata hänen asiansa. Hän kaipaisi taloudellista apua joulunviettoonsa, kuten niin monet muutkin. Kuuntelen hänen asiansa ja kyselen tietoja tuloista ja menoista ja yritän jotenkin vääntää itsestäni vastausta ”Ei”. Olen iloinen, ainakin minun tulisi olla iloinen, että sinä, lähimmäiseni, olet tullut Pelastusarmeijan ovesta sisään. Hienoa nähdä uusia ihmisiä. Sinä olet mahdollisuus!


Nyt vain on niin että tämä taloudellinen tukeminen on se hankala juttu, kun niin monet sitä haluisivat, tietenkin, ja niin monet sitä tämän maan normaalielämän mittapuiden mukaan tarvitsisivatkin mutta kun rahaa eikä muita rahkeita sellaiseen ole emmekä halua synnyttää riippuvuutta itseemme, pitää yllä niin epätasa-arvoista suhdetta. Sellainen kuuluu sosiaalitoimistolle, ei kenellekään muulle tässä maassa (lue: kuuluisi).


Saan sen ”ein” sitten kakaistua ulos ja ystävällisesti perusteltua jotenkin niin että en kuitenkaan tahdo muistuttaa sinua, rakas kanssatallaaja, siitä, että olet yksi suuressa hätäisten massassa ja että yritän minä sinua nyt tässä rakastaa vaikka olen tähän aikaan vuodesta joskus väsynyt tähän aiheeseen.


Sitten ovat ne mahdollisuudet: Hei, meillä on joulujuhla tulossa, kinkku tarjotaan tai saadaan lahjoituksena, muu nyyttäriperiaatteella, haluatko tulla mukaan ja jos vaikka sillipurkin kanssa? ”Joo, kiitos, mielelläni, ja ainahan sitä sillipurkin verran jostain voi kaivaa rahaa” ”Niin ja on se joulupatakin tässä alkamassa ja vielä on tyhjiä vahtivuoroja. Että kiinnostaisko sua seistä tunti padalla, kahvi ja ruoka on sitten täällä?”


Nyt olen elementissäni, tätä minä rakastan, tätä roolien muuttamista! Joku pyytää minulta apua jonka minä kiellän mutta sitten minä pyydänkin häneltä jotakin ja hän innostuu! Kurjuus ei häviä mihinkään, yhtään lisää rahaa hän ei saa, menettää vaan sen sillipurkin verran. Enkä minä pelleile, tästäkin naisesta on ihan oikeasti apua.


Miten ihmeessä kukaan ei ole tajunnut tarvita näitä ihmisiä aikaisemmin? Eikö kukaan iloitse nähdessään heidän lastensa touhuavan muovailuahan kanssa? Eikö todellakaan ihmisestä ole mihinkään, jos hän ei pysty kantamaan paljon mitään? Tai jos hän on aina myöhässä? Tai sairastelee usein? Tai ei ole hirveän älykäs ja oppinut? Tai aika särmä luonne?


En tiedä mihin enää kuulun. Kun tarvitsen rakkautta, vahvistusta omalle olemiselleni, tai jotakuta, joka ymmärtää, todennäköisimmin saan tarvitsemani näiltä ihmisiltä, joiden parissa minut on kutsuttu tekemään työtä. Oivalsin tämän, kun etsin facebookista opiskelukavereita ja muita akateemisia, että voisi siten keskustella. Voimme ehkä keskustella, joidenkin kanssa, mutta tosiasiassa tarvitsen kaikkein eniten heitä jotka tarvitsevat minua. Tässä minun kukkahattutätiyteni: minä uskon että me rakastamme toisiamme ja siksi suhteessamme syntyy jotakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti