torstai 18. huhtikuuta 2013

Vieraskynä: Oppilaan puolesta



Koulumaailma on taas otsikoissa. Ottamatta kantaa keskustelun aiheuttaneeseen opettajan pikaerottamiseen, jonka taustoja en tunne riittävästi, haluan vanhana opettajakonkarina ja tarkkismaikkana sanoa kuitenkin jotakin lasten ja nuorten puolesta. Minusta on hienoa, että sokean tottelemisen aika on ohi. Nuoren itsenäistymiseen kuuluu arvojen ja tapojen kyseenalaistaminen, auktoriteeteista irtisanoutuminen ja provosoiva käytös. Voidakseen turvallisesti hioa kynsiään, hän tarvitsee tuekseen luotettavia, vahvoja aikuisia. Tämä edellyttää varmuutta siitä, ettei aikuinen saata nuorta häpeään tai käytä fyysistä voimaa. Nuoren kunnioitus aikuista kohtaan syntyy tästä luottamuksesta. '

Ilmeemme, eleemme ja äänensävymme kertovat nuorelle, mitä hänestä ajattelemme. Arvostammeko häntä ja hänen mielipiteitään. Hyväksymmekö hänet sellaisena kuin hän on, ristiriitaisena, usein kömpelönä ja epävarmana, vai vahvistammeko me moittimalla ja rähisemällä hänessä näitä piirteitä. Hyökkäys on paras puolustus, ja kokiessaan itsensä uhatuksi nuori hyökkää. Kun me pahastumme nuoren puheista, kyse on omasta epävarmuudestamme, sanat osuvat omiin kipukohtiimme. Kun ymmärrämme tämän, meidän on helpompi käsitellä rauhallisesti nuoren huonoa käytöstä, jota emme saa tietenkään hyväksyä.

Opettajalla on koulussa monia vuorovaikutuksellisia keinoja kohdata haastavat tilanteet lasten ja nuorten kanssa. Hänen ammatillisuuteensa kuuluu kohdata nuoret turvallisena ja luotettavana aikuisena, jolla on tarvittaessa halua ja aikaa kahdenkeskiseen keskusteluun, nuoren aitoon kuulemiseen. Julkinen käskytys synnyttää nolostumisen ja vastustushalun. Arvostusta ja kunnioitusta ei saavuteta rankaisemalla tai käyttämällä voimaa. Siihen tarvitaan keskinäinen luottamus, jonka syntymisestä on aina vastuussa aikuinen.

Eija Reinikainen
opettaja, eläkkeellä

3 kommenttia:

  1. Tärkeä puheenvuoro oppilaiden puolesta ja viisaasti ja kauniisti asetetut sanat! Olen miettinyt, miten oikein saataisiin opettajien ja sosiaalityöntekijöiden ja sairaanhoitajien ja kaikkien lasten kanssa työskentelevien koulutukseen sellaista, joka edistäisi näiden asioiden ymmärtämistä. Mutta kuten kirjoitat, aikuisen huono käytös johtuu yleensä siitä, että lapsi/nuori on osunut aikuisen omiin kipukohtiin. Näin itsekin ajattelen, ja mielestäni sen takia kaikkien ihmisalojen koulutuksessa pitäisi panostaa itsetuntemuksen ja itsensä kanssa sinuiksi tulemiseen eikä pelkään tiedon jakamiseen.

    Kirjoitin tästä aikuinen,lapsi ja kuri -aiheesta myös omaan blogiini:
    http://lastentahden.blogspot.fi/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Olen kanssasi samaa mieltä. "Lapsen kohtaamisen" kursseja lasten kanssa työskenteleville ohjanneena olen pannut merkille, että kursseille hakeutuvat lähinnä ihmiset,jotka jo valmiiksi ajattelevat samansuuntaisesti ja toivovat saavansa kurssilla vahvistusta itselleen. Usein itkemme ja nauramme vuorotellen, tunteet ovat pinnassa, ja palaute on hyvää.
      Kursseille ei juuri ilmaannu henkilöitä, jotka kannattavat lasten erityisluokkasiirtoja, rangaistuksia tai vastaavaa, tai joiden mielestä "opettajan tehtävä on vain opettaa" kasvatuksen kuuluessa kodeille. Asenteiden muuttuminen on hidas prosessi, ja sen huomaa hyvin, kun seuraa opettajan erottamista koskevaa keskustelua. Jokainen luo oman kokemuksensa pohjalta asiasta (josta ei itse asiassa voi tietää oikeastaan mitään) mielipiteen ja lukee sen jälkeen yleistä kirjoittelua kuin piru raamattua. Hän löytää niistä vain sellaisia asioita, jotka vahvistavat hänen aikaisempia käsityksiään. Voisihan olla, että jos aivan nuoret opiskelijat joutuisivat käsittelemään tunteitaan ja heidät pantaisiin harjoittelemaan eläytymistä toisen - erilaisen - osaan, he olisivat valmiimpia kohtamaan edessä olevat aidot tilanteet. Ennen puhuttiin paljon kutsumuksesta, kun viime vuosina tärkeintä tuntuu olleen etevyys kaikissa oppiaineissa. Tämä tuskin edesauttaa ymmärtämään vaikeuksissa kamppailevaa oppijaa. - Nyt siirryn lukemaan blogiasi.

      Poista
  2. Hyviä lisäyksiä aiheeseen, Eija. Lisäkoulutus ei tosiaan varmaankin tavoita niitä, jotka sitä kaikista eniten tarvisivat, vaikka onkin hyvin hyödyllistä niillekin, jotka sinne hakeutuvat.

    Onkohan opetusalalla sama kuin meillä hoitotieteessä - on ollut niin suuri tarve saada alalle profession status ja tieteellistä arvostusta, että siinä on mennyt lapsi pesuveden mukana. On unohdettu ihmisammattien perustan, ihmisen kohtaamisen merkitys. On alettu uskoa, että pelkkä tietotaito riittää ammattilaiseksi kasvamiseen.

    Sain Twitteristä vinkin yhteen hankkeeseen, jossa näyttäisi, että on hienolla tavalla onnistuttu sosiaalialan opiskelijoiden itsetuntemuksen ja siten myöten toisiinkin ymmärtävästi suhtautumisen lisäämisessä. (En saa toimivaa linkkiä raporttiin, mutta googlaa "Yhdessä tein -hanke" löytyy pdf-versio, s.42->) Siinäkin tosin vain vapaaehtoiset olivat liittyneet kasvuryhmiin, joten edelleen kaipaisin keinoja, joilla KAIKKI ihmisalojen opiskelijat saataisiin tuohon mainitsemaasi tunteiden käsittelyn ja toisen osaan eläytymisen harjoitteluun. Ehkä sekään ei kaikkia auttaisi, mutta monia sentään.

    VastaaPoista